Lintukoto logo

Lintukoto / Agora / Veteraanit

Lintukoto etusivu > Agora > Kaikki kirjoitukset

Päivän sana: habitus: asu, hahmo, yleisvaikutelma

Pidätkö?


11 käyttäjää paikalla, sivulatauksia 39/min.

Lisää kirjoituksia aiheesta Historia tai muista aiheista.

Tiivistelmä: Vaarin puhe veteraanien juhlassa 2 037 lukijaa, joista 140 eli 7% on antanut arvosanan (7+).

Veteraanit

Yli kolmekymmentä vuotta sitten olin YIT:n työpäällikkö Killinkosken voimalaitostyömaalla. Harjakaispuheen piti silloinen YIT:n toimitusjohtaja Tauno Mäkinen. Puheessaan hän korosti, miten paljon hänelle merkitsi tilaisuus esiintyä Virroilla, “omassa kotipitäjässä tuttujen ihmisten parissa”. Myöhemmin Mäkinen kysyi, miten Killinkosken työmaa meni. Vastasin, että tappiota tuli yli kaksisataa-tuhatta. Mäkinen katsahti alta kulmiensa ja sanoi sitten: -No, kyllä se silti kannatti.

Ymmärrän tänään Mäkisen sanoja erittäin hyvin täällä omalla kotiseudullani. Saan olla kanssanne jakamassa tuntojani veteraaniasiassa, joka on koskettanut jokaisen ihmisen elämää ja kouraissut sitä paljon syvemmältä kuin voimalaitoksen rakentaminen. Tämä juhla kannattaa riippumatta siitä, mitä se maksaa.

Tämä juhla tarvitaan, että voisimme osoittaa arvostusta ja kunnioitusta teille hyvät sotaveteraanit. Samalla arvostuksella ja kaipauksella muistamme niitä monia kohtalotovereitanne, joiden elämäntaival on jo päättynyt. Tämä juhla tarvitaan myös, että voimme osoittaa arvostusta ja kunnioitusta kaikille teille, jotka kannoitte vastuun kotirintaman töistä ja toimista.

Veteraanisukupolven vaiherikas elämänkaari käsittää juuri itsenäistyneen Suomen valtiollisen syntymisen, sotien syttymiseen johtaneet kehityskulut, sodat ja sota-ajan erityisolot, jälleenrakentamisen niukkuuden ja uurastuksen vuodet ja vihdoin hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen vaihe vaiheelta aina sen nykyiseen kukoistukseen saakka. Kaikesta tästä kertyneet kokemukset ovat käytettävissämme. Tämän opin hyödyntäminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään. Tämä juhla tarvitaan, jotta tuntisimme lähihistoriamme mahdollisimman hyvin ja ymmärtäisimme paremmin itseämme ja omia juuriamme, voidaksemme soveltaa historian opetuksia omassa elämässämme.

Sodan päättymisestä on kulunut jo yli kuusikymmentä vuotta, joten voimme tosiasioiden pohjalta arvioida, miten olemme veteraanisukupolven uhrauksiin suhtautuneet ja miten kantaneet sodan seuraukset. Paljon hyvää on tehty, mutta moni on sitä mieltä, että enemmänkin olisi voinut tapahtua. Taloudellinen tuki sodan vuoksi menetyksiä kärsineille on ollut vaatimatonta, arvostus veteraaneja kohtaan välillä vähättelevää ja mitätöivää, eikä sodan traumojen henkisestä hoidosta ole ollut tietoa. Professori Petri Karosen tutkimusten mukaan, ne jäivät kokonaan yksityisten ihmisten kannettaviksi. Yöllisten painajaisten muodossa moni sotaveteraani on kantanut omaa henkilökohtaista sodan taakkaa näihin päiviin saakka. Toivon, että veteraanien hyväksi tehdään se, mitä vielä on tehtävissä.

Veteraaniasia ei pääty viimeisen veteraanin poismenoon, sillä tämän sukupolven koettelemuksista on syntynyt kansallista kokemustietoa, veteraaniperintöä, jota voimme ja jota meidän tulee välittää tuleville sukupolville. Tätä miettiessäni ajatellen nyt noin kymmenvuotiasta pojantytärtäni Pinjaa. Miten veteraaniperintö näkyy hänen elämässään ja miten hän siihen suhtautuu?

Jo muutama vuosi sitten Pinja tiesi, että hänen isänsä vaari oli “kuollut taistelussa”, mutta tuskinpa viisi-kuusivuotias oikeasti ymmärsi, mitä se tarkoitti. Taistelu on Pinjan maailmassa saattanut liittyä tavallista riehakkaampiin syntymäpäiväjuhliin. Kun ne onnistuivat oikein hyvin, hän kutsui niitä taistelujuhliksi. Mutta aikuistuessaan Pinja tulee yhä enemmän tietoiseksi hänessä jo olevasta veteraaniperinnöstä. Yritän nyt hahmotella, mitä voimavaroja se hänelle merkitsee.

Ilmiselvä ja ensimmäiseksi mieleentuleva perintökalleus on itsenäinen Suomi, jota olemme sodan jälkeisinä vuosikymmeninä saaneet rakentaa oman tahtomme mukaan. Seurauksena on ollut vertaansa hakeva menestystarina, jossa kehitysmaa on muuttunut yhdeksi maailman edistyneimmäksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Sen palvelut ovat Pinjan elämässä alkaneet heti synnytyslaitokselta tai oikeastaan jo neuvolasta ennen sitä ja jatkuvat hamaan elinpäivien päättymiseen saakka. Jos palvelut säilyvät nykyisellään, ne hyvin kestävät kansainvälisen vertailun. Katsottiinpa mihin suuntaan tahansa, ei maailmassa ole kolkkaa, jossa asiat yhteiskunnallisesti olisivat merkittävästi paremmin.

Myös tämän päivän ja tulevaisuuden kilpailuun paikasta maailmantaloudessa veteraaniperintö antaa uskoa lisäävän vertailukohdan. Heikosti varustautuneena ja ylivoimaisen vihollisen edessä kestettiin niin rintamalla kuin kotirintamallakin. Mittava jälleenrakentaminen ja raskaat sotakorvaukset hoidettiin omin voimin ilman ulkoista apua. Ne olivat maailmanluokan suorituksia. Miksi emme siis menestyisi jatkossakin? Olemme veteraanien selviytymiskokemusta rikkaampia ja verrattomasti paremmin varustautuneita tulevaisuuden varalle.

Itsenäisyys on perintökalleus ja siitä tulee huolehtia jatkossakin. Siksi keskustelu puolustusvoimien toiminnasta ja turvallisuuspolitiikan vaihtoehdoista on tarpeellista. On hyvin mahdollista, että näitä koskevilla viisailla toimilla ja päätöksillä voimme kokonaan välttää sotaan joutumisen.

Mutta vaikka Pinja ei olisi missään tekemisissä puolustuskysymyksen kanssa eivätkä Nato-asiat häntä lainkaan kiinnostaisi, sisältää veteraaniperintö muitakin arvoja ja suhtautumistapoja, jotka vaikuttavat elämänmenoon. Tällaisia teemoja mielestäni ovat yhteisvastuu, rauhantyö sekä elämänusko ja -tavat.

Sodasta selviytymisen välttämätön ehto oli se, että koko kansakunta yksituumaisesti oli toteuttamassa samaa yhteistä päämäärää. Kriisiaikana ulkoisen uhan ollessa suurimmillaan pystyimme näyttämään, miten vaikeaa tai melkein mahdotonta on yksimielisen yhteisön nujertaminen.

Kuuluisa yhteisvastuun osoitus on rintamalla noudatettu “kaveria ei jätetä”-periaate. Tämä ei ole voinut olla pelkkä iskulause. Ellei se olisi ollut totta, ei tämä sanonta olisi saanut sitä merkittävyyttä, joka sillä on. Te hyvät veteraanit olette olleet sitä toteuttamassa ja useimmat meistä muista tuntevat kertomuksia “kaveria ei jätetä”-teoista. jotka kertovat, että urvallisuus ja jopa oma henki oltiin valmiita panemaan alttiiksi kaverin puolesta. Kaveruuden käyttäytymismalli onkin siirtynyt sukupolvien yli, kuten 11-vuotiaan tämän päivän koululaisen aineesta lainattu ote kertoo: -Kaveruus on erinomainen asia. Kaveri tulee ilmi sillä tavalla, että jos tulee tappelu neljä yhtä vastaan, niin kaveri tulee auttamaan sitä yhtä.

Sota-aika ja sitä seuranneet jälleenrakentamisen vuodet olivat niukuuden aikaa, jolloin lähes kaikista jokapäiväisen elämän tarvikkeista ja tavaroista oli puutetta. Niukkuus kyettiin jakamaan kohtuullisen hyvin noudattamalla säännöstelyä, joka yhdenvertaisesti koski kaikkia kansalaisia. Säännöstelyä purettiin sitä mukaa, kun olosuhteet siihen myöten antoivat viimeisimpänä rahaliikenne vasta 1990-luvun alussa. Säännöstely toimi, koska siinä noudatettiin yhteisvastuun ja oikeudenmukaisuuden periaatteita.

Hyvä yhteisvastuun esimerkki on myös siirtolaisasioiden hoito. Kansan kokoon suhteutettuna toteutettiin eräs historian merkittävimmistä väestönsiiroista, kun yli 10%:lle koko väestöstä järjestettiin kokonaan uudet asuinsijat. Näin luotiin uuden elämän mahdollisuus sadoille tuhansille kotinsa ja kaiken omaisuutensa menettäneille.

Aiempien sukupolvien asenteet olivat yleisesti yhteisvastuuta suosivia. Naapuriapu ja lähimmäisestä huolehtiminen kuuluivat luonnollisena tapana elämänmenoon. Enemmän kuin tänään yhteistä etua ajateltiin ensin ja omaa etua vasta sen jälkeen. Tätä asennetta kuvannee juttu savolaismiehestä, joka monen vuoden sitkeän työn jälkeen tuli valituksi eduskuntaan. Ilahtuneena hän kertoi asiasta ystävilleen: -Suatiin viimennii järkee ylleiseen kulutukseen.

Vaikka yhteisvastuun toteutus ei sujunut ilman säröjä ja pieniä rikkomuksia, oleellista on kuitenkin se, että kokonaisuus toimi niin hyvin, että sen tulokset ovat edelleen osoitettavissa. Tätä nykyä monet yhteisvastuun osoittimet näyttävät huolestuttavaan suuntaan. Aikana, jolloin nautimme historian parhaasta taloudellisesta tilanteesta, ovat tuloerot, köyhyys, eriarvoisuus ja syrjäytyminen uhkaavasti kasvamassa. Niukkuutta pystyimme jakamaan oikeudenmukaisesti, mutta runsautta jakaessamme on ote lipsumassa. Jos noudatamme veteraaniperintöä, emme anna syrjäytymisen kasvaa, vaan huolehdimme lähimmäisistämme ja turvaamme kaikille ihmisarvoisen elämän. Suuresta maailmasta saamme joka päivä todistuksia siitä, mitä tapahtuu, kun syrjäyttävä eriarvoistuminen saa esteettä jatkua. Tallaisen kehityskulun päässä ei häämötä mitään hyvää. Jos ihmisiltä viedään elämän edellytykset ja toivo paremmasta, luodaan kasvualusta levottomuuksille, väkivallalle ja terroriteoille. Ei terrorismia voida voittaa pyssyillä ja pommeilla. Jos ne ovat ensisijainen turvamme, emme enää itse erotu terroristeista, vaan olemme luomassa syvenevää väkivallan kierrettä. Terrorismin syvemmät juuret liittyvät yhteisvastuun vajaukseen.

Tuskinpa kukaan, joka rintamalla ase kädessä on nähnyt sodan, on innokas kannattamaan sotaan ryhtymistä. Sodan tulee olla viimeinen ja äärimmäinen keino oman olemassolon puolustamiseksi. Veteraanien perintö opettaa meitä, ettei sotaan milloinkaan pidä suhtautua kevytmielisesti. Jotta emme joutuisi sotaan vievän kehityskulun uhreiksi, on meidän tehtävä aktiivisesti rauhantyötä.

Vaikka viime kädessä sodan ja rauhan kysymykset ovat valtiollisen johdon asioita, ei ole yhdentekevää, mitä me tavalliset ihmiset asioista ajattelemme. Nykyisessä tosiaikaisen tiedottamisen ja median maailmassa ihmisten reaktiot on otettava huomioon entistä herkemmin. Toimittaja Anna Politjevskajan kylmäverinen murha Moskovassa sai tuhannet ihmiset kynttilöineen kadulle Helsingissä ja suurvallan johtaja joutui ulkomaanvierailullaan vastaamaan asiaa koskeviin kysymyksiin. Ihmisten luoma paine vaikuttaa siihen, miten poliittiset päättäjät voivat käyttäytyä. Tämä on toivoa antavaa maailmassa, jossa väkivalta ja sodat ovat niin tavallisia.

Enemmän kuin suuria julistuksia rauhantyö on mielestäni arkista käyttäytymistä ja suhtautumistapoja. Mitä enemmän meillä on tietoa ja ymmärtämystä toisten ihmisten olosuhteista ja elämästä, sitä itsenäisemmin pystymme ottamaan kantaa asioihin. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että monet palestiinalaisystäväni ja tieto siitä, mitä on heidän elämänsä vailla isänmaata, vaikuttaa siihen, etten voi pitää oikeana ja tasapuolisena sitä kuvaa, jonka tiedoitusvälineet heistä useimmiten antavat.

Rauhantyötä on suvaitsevaisuus ja toisen kunnioitus. Se on elämistä vanhan suomalaisen sanonnan mukaan “Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin”. Samaa periaatetta kannatetaan myös muissa kulttuureissa. Sitä osoittaa mm. intiaanien sanonta: “Ennenkuin arvostelet toista ihmistä, kulje vähintään kolme kuukautta hänen mokkasiineissään”.

Rauhantyö ei liity vain valtiollisiin asioihin, vaan sitä voi tehdä myös oman perheen ja lähimmäisten parissa. Vaikka omasta elämäntilanteesta ei näytä olevan minkäänlaista yhteyttä maailman sotapesäkkeisiin, ei ole ole syytä lamaantua. Sopu ja ymmärtämys lähimmäisten kesken on arvokasta ja parantaa elämänlaatua tässä ja nyt. Siten ponnistelumme tulevat välittömästi palkituiksi.

Monikulttuurisessa maailmassa, joka on lukemattomin sidoksin yhteen kytkeytynyt, on yhä tärkeämpää, että kehitämme eri kulttuureja koskevaa tietämystä ja osaamista. Tähän meille aukeavat nykyään aivan toiset mahdollisuudet kuin aikaisemmilla vuosikymmenillä. Omasta perheestäni olen havainnut, miten rikastuttavaa on eri kulttuurien kohtaaminen. Kiinalaisen miniäni kautta olemme saaneet nähdä suomalaisuutta kiinalaisin silmin ja oppineet siten paljon uutta. Luonnollista, mutta kuitenkin aika erikoista on myös, että nuorin lastenlapseni noin kaksivuotias Alisa alkaa yhtäaikaisesti tapailla sekä kiinan- että suomenkielen lauseita. Olisi siinä vanhemmilleni aika tavalla ihmettelemistä.

Rauhantyötä ajatellessani tulee mieleeni muistuma lontoolaisesta kirkosta poimimastani esitteestä pari vuosikymmentä sitten. Sen etukannessa todettiin, että jos elämä on vain unelmia, se on kuin pilvilinna, kaunis, mutta tavoittamaton. Jos taas elämme kokonaan ilman unelmia, arki on näännyttävää raatamista. Mutta jos meillä on unelmia, joita kohti pyrimme omassa elmässämme, syntyy hedelmällinen vuorovaikutus. Silloin unelma innoittaa tekemistä ja tekemisen kautta syntyvät tulokset vievät lähemmäksi unelmaa.

Elämä näyttää todellinen arvonsa silloin, kun se on uhattuna. Usein tällaisen kriisikokemuksen seurauksena tapahtuu arvomaailman muutos. Se, mikä ennen oli tärkeää, jää taka-alalle ja elämä itsessään nousee uuteen arvoonsa. Näin on varmaan tapahtunut sodassa. Sodan johdosta ihmisillä lienee ollut parempi tietoisuus omasta tehtävästä eikä elämän tarkoituksen perään ole tarvinnut kysellä. Sodan keskelläkin kyettiin ylläpitämään elämänuskoa, mikä merkitsi toivoa huomisesta. Ilman sitä ihminen ei voi elää.

Vaikka emme voi saada eikä suoraan lainata toistemme elämänuskoa, voimme kuitenkin aina käyttäytyä elämänuskoa lisäävästi toisiamme kohtaan. Vaikeatkaan kohtalon iskut eivät ole niin kovia, jos saamme jakaa ne läheisten ja ystävien kesken. Sota-aikana monet tulivat kokemaan yhteisen jakamisen ihmeellisen voiman. Sen teho saattaa säilyä jopa vuosikymmeniä. Omalla kohdallani yksi esimerkki ovat kouluhallituksen virkailijat, joiden kummikerhon avustettavana minulla oli onni olla. Kummieni tuki oli aina tärkeä, mutta vasta vuosikymmenten takaa olen nähnyt sen koko arvon. Siksi se edelleen vaikuttaa valintoihini ja tekemisiini.

Veteraanien perintö opettaa meille elämänuskon arvon. Se myöskin kertoo, ettei tämän ihmeellisen voiman luomiseen tarvita muuta erityistä kuin se, että osaamme ja haluamme asettua lähimmäisemme asemaan ja toimia sen mukaisesti. Meidän ei tarvitse odottaa sodan olosuhteita voidaksemme noudattaa tätä periaatetta.

Sota-aika antaa hyvän vertailukohdan, kun tuskailemme tämän päivän runsauden maailmassa pikku murheittemme kanssa. Sota-ajan puutteen ja epävarmuuden keskellä merkittäviä olivat perusasiat; läheisten olemassaolo, hengissä pysyminen ja huomiseen selviytyminen. Sota-aikana tietoisuus elämän ainutlaatuisuudesta oli kouriintuntuvasti läsnä. Miten helposti rauhan oloissa ja yltäkylläisyyden keskellä tämä unohtuu ja miten helposti alamme pitää itsestään selvänä ja automaattisena sellaista, joka on ainutkertaista ja ainutlaatuista.

Niukkuuden oloissa säästäväisyys oli tärkeää ja arvostettavaa. Kun ostovalmiita tavaroita ei ollut, jouduttiin kehittämään omia selviytymistapoja. Suurta kekseliäisyyttä osoittaen syntyi korvaavia ruoka-, vaate- ja muita tuotteita, joilla monestikin onnistuttiin tuomaan iloa niukkuuteen. Monilla vanhemmilla ihmisillä säästäväisyys on edelleen elämäntapa. On helppo kuvitella, että turhaa kulutusta vieroksuvat vanhemmat ihmiset ovat luonnostaan aktiivisesti mukana esim. kierrätystä toteuttamassa.

Tänään sota-ajan selviytymismallit voivat tuntua kaukaisilta. Opiksi otettavaa niissä kuitenkin olisi, sillä tulossa voi olla päivä, jolloin yltäkylläisyys ei ole itsestäänselvää, vaan kulutuksen rajoittaminen käy välttämätömäksi. Myös sota-ajan nostama tietoisuus elämän arvosta olisi hyvä ohjenuora oikeasta asioiden arvojärjestyksestä ja onnellisuuden perustasta. Tänään runsauden ja monien valinnan mahdollisuuksien keskellä saatamme olla enemmän hukassa. Tunne onnellisesta elämästä on noussut vain vähän elintason nousuun verrattuna. Runsainkaan aineellinen hyvinvointi ei yksistään tyydytä ihmisen henkistä olemusta. Tarvitsemme tietoisuutta siitä, mitä elämä merkitsee, jotta voimme kehittää myös henkisesti tyydyttävää elämänsisältöä.

Tehtävää veteraaniperinnön vaalimiseksi on edelleen paljon, jotta täysin ymmärtäisimme veteraanisukupolven ponnisteluihin sisältyvät opetukset. Emme saa tyytyä siihen, että lastaisimme menneisyyden kuormia yhä uusille sukupolville, sillä tulevaisuudellakin on omat murheensa. Velvoittavan taakan sijasta me voimme suhtautua veteraaniperintöön voimavarana, sillä se sisältää sellaisia arvoja ja suhtautumistapoja, jotka ovat hyvän elämän edellytyksenä tulevaisuudessakin. Veteraaperintö voi avata uusia ovia henkiseen kasvuun ja ihmisenä kehittymiseen. Kaiken tämän vuoksi meidän kannattaa katsoa, miten välittämme veteraaniperintöä jälkeemme tuleville.

Jos siinä onnistumme, silloin veteraanien uhri kantaa vuosikymmenten ja sukupolvien yli. Silloin myös Pinja tietää, miksi hänen isänsä vaari kuoli taistelussa.

-Vaari, 15.10.2006

Arvosanajakauma
4
5
6
7
8
9
10
Kaikki 3 kommenttia
Kommentit
#3989

hieno kirjoitus(ja puhe) :D todella järkeen käyvää luettavaa. myös minulla on isoisä ollut sodassa rintamalla hän palasi hengissä, mutta sen perusteella mitä olen kuullut hänen luonteestaan ja persoonastaan ennen syntymääni, verrattuna siihen, millaisenä hänet tunsin, tuntuu kuin sota olis vienyt, tai rintamalle olisi jäänyt osa hänestä.

kaikki sanomasi tuntuu hyvinkin järkevältä.

-Timppa, 26.12.2006

#4039

Olen samaa mieltä Timpan kanssa :)

-Joku, 3.1.2007

#6408

Minun vaarini oli sodassa myös, kuoli vuonna 2000. Hänestä ei periaatteessa edes huomannut että oli sodassa ollut. Paitsi että joskus kertoi sotajuttuja kun oikein jaksoin jankuttaa että “kerro nyt”. Hän haavoittui astuttuaan miinaan palatessaan jostakin venäjän takamailta ryhmänsä kanssa. Olivat olleet siellä tuhoamassa “ryssän” ammus ja ruokavarastoja.

-Johnny, 7.9.2007

Oma kommentti
Kommentti Älä käytä HTML-tägejä viestissäsi, vaan pelkkää tekstiä. Linkit muodossa http://...
Nimi
Tarkistus Paljonko on kaksitoista ynnä viisi?
 

Agora on julkinen foorumi jossa voit julkaista kirjoituksesi. Kaikki voivat lukea, kommentoida ja arvostella kirjoituksia mutta julkaiseminen edellyttää rekisteröitymistä. Kirjoitukset jaetaan useisiin eri aiheisiin.

Lisää kirjoituksia aiheesta Historia tai muista aiheista.

Sinua saattaa kiinnostaa myös jokin seuraavista: