Kosinta

Olen seurustellut Liisan kanssa vuoden ja olemme muutamaan kertaan vihjailevasti maininneet avioliitostakin. Olen itse kypsytellyt ajatusta jonkin aikaa ja muutamaa viikkoa sitten päätin että kosin. Suurin hidaste sille oli että en oikein tiennyt mitä Liisa sanoisi. Ajattelin että se sanoo että ei ole vielä valmis ja haluaa aikaa (kuinka omaperäistä :-), enkä halunnut painostaa. Se ei ole ihan helppoa kosia, ei vaikka ei olisi oikeastaan mitään menetettävää. Eli siis ei se ihminen siitä katoisi vaikkei heti suostuisikaan.

Pari viikkoa kului. Lähestyi joulukuun 21. päivä, joka on meidän vuosipäivämme. Ajattelin, että se olisi hyvä kosintapäivä mutta muistin että Liisa on sillon pitkään poissa ja muutenkin jos kovasti suunnittelee eikä jokin menekään niin kuin pitäisi niin voi tulla pettymyksiä ja muutenkin vältän suunnittelemasta kovasti. Pidän spontaaniudesta.

Perjantaiaamuna halittiin ja pusittiin, aurinko paistoi kauniisti ikkunan läpi eikä ollut kiire mihinkään. Silitin Liisaa ja odotin hetkeä että uskaltaisin. Mutta en kuitenkaan saanut sitä heti sanotuksi ja rupesin jännittämään. Tämän seurauksena vatsa meni ihan löysäksi, alkoi pierettämään ja kävin vessasa 4 kertaa putkeen. Tilanne oli menetetty.

Päivän olimme kumpikin tahoillamme. Ajattelin asiaa lisää. Illalla tulin kotiin enkä maininnut siitä, halimme ja pusutimme normaaliin tapaan. Menimme sitten nukkumaan. Liisa oli ostanut kauniit siniset sydämenmuotiset valot jotka roikkuivat seinällä. Olimme hetken lähekkäin, hieroin Liisan selkää.

Päätin että nyt se on tehtävä ja sain sanottua: “Tässä sinisten sydänvalojen alla kysyn tuletko minulle vaimoksi.” Liisa vastasi, ehkä vähän hölmistyneenä: “Oletko tosissasi?”

Sanoin että olen. Hän kysyi saako vuoden loppuun vastausikaa, sanoin että tietysti. Hän halusi puhua tästä äitinsä kanssa. Hän myös ihmetteli eikö minulla ole sormuksia. Sanoin ettei ole, en voi valita sormusta toisen puolesta, se pitää tehdä yhdessä. Enkä edes tiennyt kunnolla minkälaisesta sormuksesta Liisa pitäisi. Elokuvien romanttinen sormuksenantorituaali ei toteutunut sellaisenaan, eikä ollut tarkoituskaan. Minusta on suoraan sanoen aika typerää kökkiä siinä kuin armopalaa anoen. Avioliittoon astutaan yhdessä ja rinnakkain, ei polviltaan.

Vähän myöhemmin Liisa sanoi, että oli suunnitellut ostavansa mulle joululahjaksi Naisen kanssa -tehtäväkirjan ja sen luettuani kosia minua jouluaattona! Itse asiassa Liisa olisi jo puhunut äitinsä kanssa mutta metro oli tullut juuri väärään aikaan eikä siinä ollut ollut tilaisuutta siihen. Olimme molemmat tahoillamme ajatelleet kosia toista, minä vain ehdin nyt ensin.

Se kolmen viikon harkinta-aika jäi lopulta puolen tunnin mittaiseksi. Liisa kysyi äidiltään, kuinka pian voi mennä naimisiin, ilmeisesti viitaten seurusteluajan pituuteen. Äiti – tuleva anoppini – vastasi: “Heti kun sanoo kyllä'.”

Liisa vastasi myöntävästi. Joimme kuohuviinipullon sängyssä kahdestaan. Ja kävin päivittämässä WWW-sivuille uuden statuksen. Huomasin vasta nyt, että kalsarini olivat olleet väärin päin koko ajan. Eipä se tuntunut haittaavan. Eikä mennyt edes vatsa kuralle.

Niin, olin katsomassa lätkääkin tänään. Espoo Blues voitti TPS:n 5-2. Että kaikin puolin hyvä päivä.

-Aapo Puskala, 15.12.2001