Punkkihysteriaa

Taas on ilmassa kauhua ja pelokkaita kuiskeita, kun vehreissä kätköissä piileskelevät painajaiset siristelevät silmiään, valmistautuen iskuun ihmiskuntaa ja sen mielenrauhaa vastaan, täydelliseen puistokävelyn pyhäinhäpäisyyn. Korvani kyllä kertovat että saaliit ne tässä kirkuvat huomattavasti kovempaa kuin nämä oletetut metsien legioonat, jotka salamurhaajan viekkaudella meitä vainoavat, käyttäen hyväksi herkät ja haavoittuvaiset hetkemme.

Kysehän on siis punkeista ja kaupungin viheralueista. Jokin ihmeellinen, yliluonnollinen pelko on iskenyt väkeen, ja riehakkaimmat ihmiset nyt sitten vaativatkin näiden ilmeisen “saastuneiden” alueiden “puhdistamista” hyönteismyrkyin. Nopeaa, helppoa ja halpaa: näillä termeillä sitä perustellaan, ja samalla viittoillaan punkittomaan tulevaisuuteen, jossa yhdenkään lapsen ei tarvitse kuolla noiden synkeiden helvetinsikiöiden tähden. Pahuutta, silkkaa pahuuttahan ne edustavat, estettä rajattomalle onnelle. Asioilla vain sattuu olemaan toinenkin puoli sijainnin ihmisen määräämällä hyvä/paha-akselilla lisäksi, joten mustavalkoisella ajattelulla emme pötki pitkälle.

Ensinnäkin, mitä mieltä olisi myrkyttää niiltä harvoilta viheralueilta niiden lukuisat asukit, jotka ovat ihan yhtälailla osa sitä luonnon kokemusta kuin puut ja pensaatkin, samalla tavoin sisällä elämän kiertokulussa ja vuorovaikutussuhteissa? Onko puistojen tarkoitus sittenkään olla pala luontoa, vihreää valtakuntaa johon nykyajan ihminen voi paeta kiireitä ja stressiä, ikiaikaisen alitajunnan tunnistaessa tutut kotikontunsa suureksi mielihyväkseen? Tämmöinen myrkytystoimi muuttaisikin kyseistä viheraluetta vain ihmisystävällisempään suuntaan, “mukavemmaksi” ja “kätevämmäksi”, eikä suinkaan säilyttäisi sitä mystiikkaa joka huokuu koskemattomasta luonnosta, tai edes sitä aidattua henkeä joka vaeltaa puistojen aukioilla kuin jokin menneen ajan haamu. Tieteellisemmällä kielellä sanottuna tuo kyseinen ekosysteemi muuttuisi kovasti noin rajun toimen myötä, eikä metsä enää olisi metsä, koska se on niin paljon muutakin kuin pelkästään puita ja pensasta. Hyönteiset ovat pieniä yksilöinä, mutta lukumäärät ovat suuria ja niillä onkin näin oma sijansa järjestelmässä – eipä niitä olisikaan ellei jokin “ekologinen lokero” olisi ollut vapaana juuri tämänlaiselle eliöryhmälle. Metsä on kokonaisuus; sen lisäksi että se on näitä kaikkia asioita erikseen, se on myös suurempi kuin niiden yhteenlaskettu summa.

Toiseksi, eikö punkeilta ole kovin helppo suojautua, jos vain viitsii? Itse olen viettänyt parisenkymmentä kesääni maaseudulla, ja täällä kyllä on metsää jossa temmeltää, ja kosolti mahdollisuuksia saada punkki ihoonsa. Ne kerrat ovat laskettavissa yhden, tai ehkäpä kahden käden sormilla kun miussa on ollut punkki, varsinkaan pitempää aikaa joka on merkittävä tekijä borrelioosi-viruksen tarttumisen kannalta. Syynä on luultavasti ollut kunnon pukeutuminen ja huolellinen punkkisyyni, sekä miun että kissojeni, joiden niskassa roikkuikin loinen tai useampi harva se päivä. Tietystikään sattuman vaikutusta ei voida kieltää, ja borrelioosi on mahdollista saada varotoimenpiteistä huolimatta, mutta siltikin mielestäni on silkkaa hemmotellun laiskuutta olla pitämättä kiinni näistä perusasioista ja vaatia jotain absurdia pikaratkaisua. Olen saanut sellaisenkin kuvan, että ihmisillekin, eikä vain eläimille, olisi tarjolla punkkikarkoitteita, joka ennestään vähentää myrkytysoperaation oikeutusta. Itseasiassa sen oikeutusta ei edes pitäisi harkita, sillä ekologisesti (holistisesti) ajattelevalle moiset tölvimiset ovat itsestäänselvän halveksuttavia, sekä laajasta hyötynäkökulmasta että ekologin vinkkelistä tarkasteltuna. Jo se, että tämän myrkytyksen hyötyjä ja haittoja pohditaan pidempään kuin mitä tämän artikkelin lukemiseen menee, kertoo omaa karua kieltään pohdiskelijoiden ajatustenkulun alkuasetelmista.

Logiikkahan itsessään on erehtymätöntä; riippuu vain aineistosta jota masiinaan syötetään, että vastaako lopputulos todellisuutta. Mikäli luonto nähdään vain ihmisen temmellyskenttänä ja suhde siihen määritellään karkeiden hyötytekijöiden mukaan kuten kaivosyrittäjä määrittelee näennäisesti pohjattoman kultasuonensa, niin tuosta asetelmasta ei kyllä päästä millään logiikan ilveellä ymmärrykseen ihmisen ja luonnon toisistaan riippuvuudesta. Harmillisesti kyseessä on juuri väentäyteiselle nykyajalle ominainen ilmiö että elämme enemmän ihmisten keskellä, ja näin elinympäristömme on luonnollisesti vahvasti ihmisten itsensä ehtojen mukaan muokattua ja myllerrettyä. Kuljemme suoria, tasaiseksi laatoitettuja katuja; metallista ja lasista valmistetut ovet aukeavat itsestään kun astumme kauppakeskuksiin ja niiden lämpöön; noukimme einekset kätevästi laarista; kätevästi autolla kotiin, lämmitys päällä; ehkä käyskentelemme vapaa-aikanamme vihreillä kentillä hoidettujen puiden lomassa: näin totumme siihen että maailma tanssii ihmisten pillin mukaan. Tällaiseen ympäristöön syntyminen ja siinä kasvaminen on omiaan vieraannuttamaan yksilön kaupungin muurien ulkopuolisesta maailmasta.

Näistä lähtökohdistava ponnistava ihminen kun sitten joutuu punkin puremaksi jossain vaiheessa elämäänsä, tai edes kuuleekin moisesta vaarasta, ei hän tiedä muuta kuin ajatella ihmisen hyödyn kannalta – hänhän on tottunut saamaan ilman vastapalvelusta, ei antamaan saadakseen, ja niin sitten soveltaa oppimaansa kaavaa kaikkeen. Ikäänkuin hän olisi jotain koneistoa korjaamassa, eikä käsillä olisi muuta työkalua kuin vasara: kyllä teräs sitten raikaa ja mutterinkannat soikenee sen myötä. Vasara kyllä käy loistavasti mm. naulojen kiinnittämiseen, mutta sen kelpoisuus ruuvimeisselin tilalla on varsin kehno, koska se on yhteen asiaan erikoistunut työkalu – aivan kuten tämä kehdossa kasvaneen mentaliteetti. Vihreän todellisuutemme kanssa harmoniassa eläminen nimenomaan vaatii tätä laaja-alaista ymmärrystä, sitä että osaamme ajatella itseämme osana maailmaa ja täysin riippuvaisena siitä. Saattaa kuitenkin olla vaikeaa hyväksyä että yhden ihmisyksilön mielikuvilla ja toiveilla ei juuri ole merkitystä suuressa mittakaavassa, sillä ne menevät läpi jos ovat mennäkseen: yksinäisen huuto hukkuu helposti avaruuden äärettömyyteen, eikä kukaan kuuntele yöhön kuiskittuja pyyntöjä. Niiden löytäessä jalansijaakin joutuu vastaamaan oman voimankäyttönsä liikkeellepanemista voimista, jotka voivat aluksi virrata pienenä purona jonnekin kaukaisuuteen, mutta tulla sitten myöhemmin raivoavana virtana takaisin silloin kun sitä vähiten odottaa.

Ei siis ole yllättävää, että kaupungin viheralueita vaaditaan myrkytettäviksi, koska modernille ihmiselle ne ovat vain puita ja pensaita, jotka saavat olla siellä koska ihmisen käsittämät hyödyt ylittävät tajuttavat haitat. Se mikä ei ole välttämätöntä – tai ehkä jopa haitallista – puiston tehtävänsä täyttämiselle, eli ihmisen viihdyttämiselle eräänlaisen lajimuistiin perustuvan nostalgian avulla, saakin sitten lähteä. Siinä vaiheessa metsästä tulee puisto, eli ihmisen kapeasta hyötynäkökulmasta muokkaama tila, jonka merkityksen määrää yleinen käsitys luonnosta. Lajimuisti kuitenkin haihtuu, niinkuin kaikki muistojen arkistot aikanaan, eikä tulevaisuuden ihmiselle – mikäli säilytämme kurssin – nykyiset puistomme ehkä ole kuin hoitamatonta risukkoa, koska heidän käsityksensä puistosta on jo niin erilainen. Jos tällaiset myrkytykset pääsevät muotiin, voinemme ennustaa tulevaisuuden puistokävelyjen tapahtuvan joidenkin hyvin järjestettyjen ja turvallisten muovipuiden lomassa. Siinä steriilissä ympäristössä ei olisi sijaa hyönteisille eikä muillekaan “vaaroille”, mutta eivätpä ne enää metsiä olisikaan.

-kuurakarahka

-kuurakarahka, 28.3.2007