Lintukoto logo

Lintukoto / Agora / Nuorten ahdistus

Lintukoto etusivu > Agora > Kaikki kirjoitukset

Päivän sana: auguuri: ennustajapappi muinaisessa Roomassa

Pidätkö?


11 käyttäjää paikalla, sivulatauksia 9/min.

Lisää kirjoituksia aiheesta Ihminen tai muista aiheista.

Tiivistelmä: Nuorten kasvanut masentuneisuus Suomessa ja siihen suhtautuminen. 3 824 lukijaa, joista 353 eli 9% on antanut arvosanan (9+).

Nuorten ahdistus

Suomessa nuorten masentuneisuus on noussut huolestuttavan paljon. On sanottu, että joka viides nuori kärsii jonkinasteisesta masennuksesta. Tähän suhtaudutaan monin eri tavoin, mutta yleisesti olen nähnyt halveksuvaa, välinpitämätöntä suhtautumista tähän. Oletetaan, että nuori hakee huomiota valittamalla ylenmäärin elämästään, joka loppujen lopuksi sujuu aivan hyvin. Tätä kutsutaan “angstaukseksi”.

Nuori on herkempi, mutta ei välttämättä valehtelija. Minusta ihmisten pitäisi ottaa tosissaan nykynuoren tuskailut, sillä yhä useammin pinnan alla on perheongelmia, tai jotakin muuta vakavaa kuten hyväksikäytöt ja väkivalta.

Ainakin minä itse näen monen ystäväni ja nuoren valittavan elämästään ja olen myös tajunnut, että kaikki ei ole pelkkää valitusta. Liikunko minä ongelmalähtöisemmissä piireissä, vai onko tilanne oikeasti noin paha? Uskaltaisin sanoa, että on.

Masentuneisuutta on niin paljon, että se koetaan jo turhauttavana. On kuitenkin tärkeää, että nuori saa vapaasti purkaa itseään siinä vaiheessa kun hän haluaa. On tärkeää, että hänellä on joku, joka jaksaa kuunnella ja ehkä lohduttaakin. Totta kai. Mutta aina nuori ei tukea saa.

Pahimmissa tapauksissa olen nähnyt nuoren sulkeutuvan, masentuvan ja alkavan itsetuhoisaksi. Tämä tapahtuu silloin kun kukaan ei viitsi välittää tarpeeksi. Ahdistus menee jo sille tasolle, joka vaikuttaa läpi elämän ja suljetut asiat tulevat myöhemmin elämässä paljon pahempina takaisin, jos niitä ei käsittele. Tässä vaiheessa nuorta on vaikea auttaa, mutta mahdollista.

Kun kuvaan tulee viiltely, syntyy monenlaisia mielikuvia. Tätä halveksutaan ja sanotaan huomionkipeydeksi. Itse näen sen vain tapana purkaa agressioitaan ja tapana päästä pois hetkeksi tilanteesta ja ajasta. Se toimii aika samalla tavalla kuin alkoholi. Se helpottaa hetkeksi, mutta myöhemmin kaikki palautuu ja pahentuu ja nuori viiltelee taas. Tästä voi syntyä kierre.

Inspiraatio tämän kirjoittamiseen lähti nettipalstalta, jossa eräs 16-vuotias tyttö valitti elämästään. Tähän tuli melkein kaksikymmentä vastausta, joissa jokaisessa sanottiin samaa asiaa: “Kasva muutama vuosi pullamössöteini. Kukaan ei jaksa tuota.” Samalla palstalla muutamaa vuotta vanhemmat valittivat ongelmistaan.

Nuorenko pitäisi odottaa, että kasvaa aikuiseksi ennen kuin saa pyytää tukea? Näinkö ihmiskunta jälkikasvuaan kohtelee? Nuoret ovat tyhmiä, laiskoja, hemmoteltuja ja huomionkipeitä. Pitäisikö minun uskoa tuota? Minua suututtaa nuorten kohtelu ja toivon, että jonakin päivänä meidät otetaan tosissaan.

-Varpushaukka, 27.5.2007

Arvosanajakauma
4
5
6
7
8
9
10
Kaikki 26 kommenttia
Kommentit
#5625

Juuri näin. 10.

-^^, 27.5.2007

#5627

hieno kirjotus. ajattelet tosi fiksusti tästä asiasta. on niitäki jotka vaa valittaa, huomion tai muun tämmösen syyn vuoksi.. mutta sitten on niitä joilla on tosiaan oikeasti ongelmia. ehkäpä se on niin että jotkut nuorten “valittamisesta” valittavat ovat itse unohtaneet millaista on olla nuori

en itekää oo kovin vanha viel, 16 heinäkuussa

-Timppa, 27.5.2007

#5628

Tosi on. Minulle läheinen ystävä oli jokin aika sitten masentunut, viilteli ja joi, enkä minä edes huomannut sitä. Hävettää kun en tajunnut silloin auttaa sitä, mutta luulen että myöhemmin autoin osaltani sen piristämisessä. Sanoisin ymmärtäväni melko hyvin, mitä näiden “teiniangstien” päässä liikkuu.

-Tuntematon, 27.5.2007

#5631

Kannattaa muuten muistaa se, että internet-keskustelujen lapsellisen julma kommentointityyli ei ole verrattavissa todelliseen elämään.

Tuosta olen osittain eri mieltä, että pitäisi ottaa nuorten tuskailut lähinnä sen takia vakavasti, että pinnan alla saattaa olla konkreettisia ongelmia. Liian usein on niin, että jos nuori valittaa elämästään, joka vaikuttaisi ulkopuolisen silmin olevan kunnossa, niin todetaan tyyliin:“Se menee ohi, sullahan on kaikki muutenkin hyvin”. Ei siis ymmärretä sitä, että pelkästään henkinen ja tunne-elämän tasapainottomuus voi todellakin olla se isoin ongelma – olemme kaikki kuitenkin tuntevia olentoja. Silloin ei ole kaikki kunnossa, jos on paha olla, vaikka kuinka isi ja äiti rakastaisi.

Kuitenkin erittäin aiheellinen kirjoitus.

-Tuntematon, 28.5.2007

#5632

Koetan kertoa juuri minulle tapahtuneen tarinan lyhyesti. Se sai masennuksen näyttämään silmissäni vielä pahemmalta.

Sain vastikään aivan sattumalta uuden tuttavuuden; pojan, joka piti minusta. Hän myös kertoi, miten masentunut on ollut. Selvitin, etten tunne samoin, mutta voin olla hänelle tukena vaikeina aikoina.

Hän kertoi minulle melkein päivittäin (kännykän välityksellä), kuinka tuntuu pahemmalta kuin koskaan, vaikka välissä olisikin ollut parempi olo. Hän oli melko yksinäinen. Vastailin jotain yksinkertaisia, kliseemäisiä lohdutuksia ja piristyksiä.

Kuitenkin, kun hän osoitti yhä mielenkiintoa minuun, aloin turhautua. Hän ei tuntenut minua niin hyvin, että olisi voinut olla minulle avuksi, kun minua ärsytti. Hän myös tuntui kerjäävän huomiotani öisillä tekstareila, kun maailma tuntui kaatuvan päälle.

Sanoin hänelle lopulta varsin tylysti vastaan, etten jaksa niin paljoa. Yritin koko ajan olla ystävällinen, sillä pelkäsin hänelle sattuvan vaikka mitä.

Nyt hän yrittää vielä välillä ottaa yhteyttä, mutta en jaksa puhella hänelle enää mitään. Toivon vain, että hän pysyy kunnossa ilman minua, vaikka en haluakaan hänestä enää kuullakaan.

On fiilis, etten osaa suhtautua masentuneeseen ihmiseen oikein. Kuinka silloin voisin auttaakaan?

-Zeggo, 28.5.2007

#5635

Zeggo, oon ollut itse samantapaisessa tilanteessa. Minua alkoi ahdistaa jatkuva riippuminen ja mukana kulkeminen suunnattomasti ja kun kaikki puheenaiheet olivat “kukaan ei ymmärrä minua” tai “sinäkään et ymmärrä yhtään”, tajusin ettei kumpikaan saanut siitä ystävyydestä enää mitään irti.

Siinä vaiheessa kyseinen poika lähti armeijaan, joten itse sain hengähtää vähän, kun viestejä tuli harvemmin. Nykyisin näemme harvemmin ja hän ei enää pidä minua samalla tavalla tukihenkilönään. Toisaalta en yhtään tiedä meneekö hänellä paremmin vai huonommin kuin ennen, joten en uskalla oikein neuvoa taukoakaan.

-Karita, 28.5.2007

#5640

juuri näin, 10. :P

-.jonna`moi', 30.5.2007

#5653

Ystäväni isän teoria asiasta on että meidän 70-luvulla syntyneiden ja 80-luvulla kasvaneiden mielenterveysongelmat johtuvat Neuvostoliiton juomaveteen lisäämistä myrkyistä. Mene ja tiedä.

-K., 31.5.2007

#5663

Ennen kaikki tekivät selkeitä yksinkertaisia duuneja joiden syy oli helppo nähdä. Viljaa kylvettiin jotta ei kuoltaisi nälkään, lehmiä kasvatettiin ihan siitä samasta syystä. Puita hakattiin jotta ei palelluttaisi ja jotta voitaisiin tehdä lämmintä ruokaa jne. Ja melkein kaikki jäivät tekemään samoja hommia kuin vanhempansa. Hyvin selkeää ja vaihtoehdot olivat hyvin vähissä ja ne jotka eivät jaksaneet tehdä töitä kuolivat joko nälkään tai kylmään.

Mutta tänä päivänä suurin osa suomalaisista ei tee tälläisiä duuneja vaan he ensin opiskelevat koulussa 7-2x vuotiaiksi, jotta he sitten voivat istua tietokoneen takana tekemässä jotain mikä kasvattaa firman arvoa tai ovat jossain palveluammatissa tai ... Mutta tämäkään ei ole ei varmaa vaan voi olla etteivät he saa duunia. Tai sitten he voivat lähteä ulkomaille töihin tekemään mitä mielikuvituksellisimpia asioita. Tai sitten kaikki nämä vaihtoehdot voivat ahdistaa ja he jäävät kotiin makaamaan ja masentuvat. Erittäin monimutkaista ja vaihtoehtoja on oikeastaan rajattomasti. Ja vaikka et tekisi mitään niin silti et kuolisi.

Nykyinen elämämme on siis hyvin vieras sille ympäristölle ja niille tarpeille joihin ihminen on kehittynyt, joten psyykkeemme ei oikein selviä tästä vaihtoehtojen monimutkaisten riippuvuussuhteiden maailmasta.

Muistaakseni luin jopa jostain tutkimuksesta jossa todettiin, että tasavertaisten vaihtoehtojen välillä valitseminen stressaa ihmistä huomattavasti, koska sellaiseen ei ole ikinä tarvinnut sopeutua. Ajatelkaa nyt kun pitää lukion jälkeen päättää mihin menee opiskelemaan. Päätöksesi vaikuttaa loppuelämääsi mutta mistä ihmeestä sitä nyt tietää mikä paikka on paras. Tälläisiä epäselviä valintoja, joissa parasta ratkaisua on mahdoton tietää on ihan liian monta. “Olen nyt täällä töissä mutta jos nyt hakisin agressiivisesti parempaa duunia niin se voisi edistää uraani tai sitten jäisin siitä kiinni ja minua alettaisiin syrjiä ja minun olisi pakko vaihtaa duunia, ja voisin päätyä huonompaan”.

Mikään virallinen taho ei katsos opeta suhtautumaan epävarmuuteen, sitä ei opeteta koulussa, kirkossa, tarhassa, harrastuksissa... joillakin se opetetaan kotona ja toiset kestävät sitä luonnostaan paremmin. Osa kuitenkin hajoaa sen alla ja masentuu. Osa kyllä masentuu, koska heidän aivojensa toiminnassa on vikaa mutta heidän osuutensa on ollut suunnilleen vakio läpi historian.

Sinällään tukeminen on hyvä asia mutta vielä tärkempää on opettaa kuinka siedetään epävarmuutta ja vaihtoehtoja, koska ne ahdistavat myös niitä joilla ei ole mitään selkeää ongelmaa kuten alkoholismi, väkivalta tms.

-monimutkaista, 1.6.2007

#5702

Mitä lähempää katsot elämää, sitä satunnaisemmalta se näyttää.

-Teemu, 4.6.2007

#5736

Ajattelin nyt lisätä omaa elämäntarinaani mukaan tähän soppaan.

Täytin viime viikolla 18 vuotta, olen siis omasta mielestäni ainakin kategoriassa nuoret. Viime syksynä minua alkoi ahdistaa. Ahdistus paheni jatkuvasti ja muuttui vähitellen masennukseksi. Ahdistuksen syytä en osaa sanoa. Lähes koko kevään sinnittelin. Ystävät kommentoivat “Älä näytä noin surulliselta, ei sulla oo mitään syytä” ja vanhemmat pitivät vain laiskana. Jossain vaiheessa äitini huolestui ja alkoi hoitaa minua anemiatesteihin. Anemiaa ei löytynyt, mutta niihin aikoihin aloitin viiltelyn. En minä sitäkään osaa sanoa, miksi aloitin. Se helpotti, helpottaa edelleen. Kun tuntuu kipua, ei tarvitse ajatella muuta. Huhtikuussa aloin saamaan paniikkikohtauksia, enkä vain jaksanut enää. Hain apua terveydenhoitajalta, joka onneksi suhtautui asiaan vakavasti. Aloin käymään psykologilla, joka on nyt jo sitä mieltä, että paikkani olisi psykiatrisessa hoidossa. Olen itse samaa mieltä. Kyllä minua pelottaa, kun ympärilläni puhutaan vakavasta masennuksesta ja erittäin huolestuttavasta tilanteesta. Samaan aikaan olen kuitenkin myös vihainen. Olen vihainen ystäville, jotka sen enempää kyselemättä antoivat minun katkaista välit, kun en jaksanut enää ja olen vihainen vanhemmilleni, jotka kieltäytyivät näkemästä tilaani. Viiltely on addiktio ja apukeino, josta on hyvin vaikea luopua. Usein vaihtoehtoni ovat joko viiltely tai koko lääkekaappi kerralla naamaan. En ole ylpeä asiasta ja peitän arpeni kaikilta. Minun on vaikeaa olla ihmisten kanssa ja vaikka kuinka yrittäisin, en pysty enää iloitsemaan kuten muut. Hyvin harva tietää, että sairastan. Minun on edelleen paha olla.

En voi olla ajattelematta, että jos olisin hakeutunut hoitoon aikaisemmin, tilanne olisi nyt parempi. En uskaltanut, kun ei ollut mitään syytä.

Olen nyt ja tässä hyvin hämmentynyt. Koko kevään olin varma, etten koskaan ehtisi täysi-ikäiseksi asti enkä oikein tiedä, pitäisikö nyt olla kiitollinen vai pettynyt.

Toivoisin, että jokainen ihminen katsoisi ympärilleen eikä kieltäytyisi näkemästä pahojakaan asioita. Koskaan ei saisi uskoa, jos joku sanoo olevansa vain vähän väsynyt.

-M, 7.6.2007

#5745

Kiitos teille, jotka ovat lukeneet ja kommentoineet. En nyt ihan puhunut suhtautumisesta netissä nuoriin, vaan myös yleensä. Esimerkiksi aitini on suhtautunut minuun turhautuneesti ja hyvin välinpitämättömästi, ehkä ajatellen, että se kuuluu tähän ikään. Toisaalta äitini ei tiedä kaikkea, mutta välillä tuntuu, ettei hän edes halua huomata.. On kai liian vaikea hyväksyä, että jäljet lapsen kädessä eivät ole kissan raapaisuja. En tiedä. Onhan sillä itsellään niin paljon ongelmia, ettei se jaksa välittää.

Ymmärrän hyvin sinua “M” Olen vihainen ja katkera, että äitini on päättänyt hankkia lapsia ja kasvattaa niitä, kun ei selvästi jaksa panostaa niihin. Välillä äiti väittää, että sairastan anoreksiaa, mutta hän ei vain tajua, että masennus voi viedä ruokahalunkin.

Ehkä vaikeinta on hyväksyä itsensä ja ymmärtää tarkoituksensa. Löytää syy miksi jatkaa, miksi taistella. Toisaalta elämä voi olla niin solmussa, ettei sitä itse saa auki. Lapsuuden traumat yms. mistä mainitsin yleensä pahentavat tilannetta ja “uhreiksi” joutuneet masentuvat helpommin. Näin voin sanoa kokemuksen ja silminnäkijän perusteilla.

Onneksi on kuitenkin Nuorten Kriisipiste yms. joista saa apua helposti.

(Anteeksi.. halusin lisätä tähän vielä kirjoittamani runon, vaikkei se ehkä ihan tänne kuulu)

Kohta olen hereillä

odota

hetken vielä hengitän

en jaksa

nousta vielä ylös

väsymys

Painaa sieluni upoksiin

en jaksa

ymmärtää olevani

hengissä

En voi pitää kiinni

en saata

tarttua likaisilla käsilläni

toiseen käteen

olen paha, väsynyt olento

tuskissani

-Varpushaukka, 8.6.2007

#5793

Niinpä niin, aikuisten todellakin pitäisi kiinnittää tähän enemmän huomiota. Itse olen nuori ja elämä on vaikeaa (on oikeastaan ollut aina), mutta olen selvinnyt masennuksesta (oikeastaan useammin kuin kerran). Mutta sitten, kun pyytää apua, niin eihän sitä tule. Vanhemmat käskevät aikuistumaan, muut nuoret huutavat “vedä ranteet auki!”, terveydenhoitajat ja apupuhelimet käskevät hakemaan “kunnollista” apua ja “kunnollinen” apu on sitten sitä, että tungetaan suljetulle osastolle ja tungetaan täyteen lääkkeitä. Ei näin, ei näin.

-Unfortunate one, 16.6.2007

#5870

Uskaltaisin sanoa että kun lapsi/nuori voi huonosti niin vika on mielestäni siinä että vanhemmat eivät ehdi olla lastensa kanssa tarpeeksi. On kiire saada uusi auto uusia huonekaluja uutta uutta . Jotta naapurit näkevät että meillä menee hyvin,, vaikka lapset on jätetty “heitteille”. Sekö on hinta minka vanhemmat saavat kun lapsi/nuori voi huonosti. Sanoisin että nuoren pahoinvointiin on suurelta osin syynä vanhempien välinpitämättömyys. Jos ainoa mitä lepset saavat kotoa on raha ilman rakkautta niin silloin ollaan pielessä.

Katsokaa vanhemmat isät ja äidit peiliin kun jälkikasvunne voi “huonosti”.

-Antti 1.7.2007, 1.7.2007

#6005

Itse olen jonkinlaisesta masennuksesta vuoden kärsinyt, itse ainakin tajuan sen, mutta apua en tunnu saavan. Olen viillellyt ja itken joka ikinen yö. Kaikki vaan tapahtui liian nopeasti ja yhtäkkiä kaikki romahti niskaani ja menetin kaiken mitä tarvitsin ja kenestä välitin, en kestänyt enään. Vain kaksi ihmistä tietää viiltelystäni. Nuorten neuvojan kanssa olen puhunut puhelimessa, kun vanhempani soittivat sinne puhuessani itsemurhasta. Pahin masennuskohtaus oli muutama kuukausi sitten, enkä syönyt kolmeen päivään yhtään mitään, eikä minulla ollut edes nälkä, jonka johdosta laihduin. Aina olen alipainoinen ollut. Pyysin itse apua että pääsisin vihdoin ammattilaiselle puhumaan ongelmistani, mutta en päässyt sillä psykiatriset paikat olivat suljettuina sillä aikakautena. Nyt kun ne taas avautuisivat haluaisin apua vihdoinkin, mutta tuntuu että kukaan ei muista.. Ja tuntuu kun puhun näistä ongelmista ketään ei oikeasti kiinnosta. Alkoholin käyttökin on lisääntynyt ja masennusta kuin alkoholismiakin esiintyy suvussa. Kaksi lähisukulaista yrittäneet itsemurhaa. Mutta toivottavasti vielä apua saan tai sää nähdä miten tämä tarina jatkuu.

Hieno kirjoitus Varpushaukka, sai ajattelemaan enemmän omaa tilannettani.

-Yksi nuorista, 26.7.2007

#6313

Mutta toisaalta, lasta(/nuorta) ei pitäisi pakottaa kertomaan ongelmistaan, ellei hän halua tahi luota kehenkään niin paljon, että voisi avautua.

Minulla muuten on aspergin syndrooma ja elämääni kontrolloi täysin täysi-ikäinen narsisti. Ehkä. Snif.

Itselläni alkoi jonkinlainen masennus jo siinä lapsuuden ja varhaisnuoruuden välissä. Minulla oli jo 6-vuotiaana syy, miksen olisi onnellinen, mutta kyllä olin.

Olen yhä katkera ja kateellinen siitä, että muita ikätovereitani ei lyöty ja heillä on ollut kaikkea kivaa. Eikä minulla edelleenkään pahemmin ole ystäviä.

Tilanteeni ajautui siihen, että 11-vuotiaana itkin monta kertaa päivässä ja aloin satuttamaan itseäni. En kuitenkaan ajatellut koko masennusasiaa, ennenkuin sain veikkani kautta tietää, että vanhempainillassa opettaja oli kysynyt äidiltäni, miksi olen niin masentunut.

Sitten rupesin tiedostamaan itsekin seikan, mutta se ei vähentänyt “tuskiani”.

Vanhemmillani (tai pikemmin mutsillani, isä on sen verta usein töissä) tuli ongelmia kanssani ja he luulivat, että minulla oli ongelmia heidän kanssaan, joten minut kiikutettiin nuorisopsykiatriaan. Tuolloin tosin olin jo melkein hyväksynyt kaiken sen, mikä oli romahtanut päälleni. Kerroin masennuksesta psykiatri-tädille. Kenellekään muulle en ole kertonut asiasta ja olen iloinen, että toimin näin. Kerran yritin, mutta onneksi minua ei uskottu.

Oikeastaan laulu Kun minä kotoani läksin kertoo minusta täydellisesti. Ensimmäisessä säkeessä mainitun kodin rinnastan tähän asuntoon, niihin aikoihin kun tunsin olevani kotona täällä.

Minulla on joitain elämääni rajoittavia fobioita, mutta muuten kaikki taitaa olla nyt hyvin. Mutsini tosin toivoo minusta puutarhuria, eikä minulla ole vaihtoehtoja. Yhä minä tunnen ja näen kuinka nämä seinät kaatuvat päälleni, mutta oma viiltelevä ruumiini on poissa.

-Pohjola, 1.9.2007

#6585

Loistava teksti! Olen täysin samaa mieltä siitä, että nuorten mielenterveysongelmia aliarvioidaan.

Nuoret ovat herkässä iässä ja heidän ympärilleen kasautuu paineita monilta tahoilta, jotkin eivät kiinnitä siihen välttämättä huomiota tai elävät sitten oikeassa ympäristössä. Eniten minusta nuoria, eli itseänikin, rassaavat eniten paineet suvun ja vanhempien puolelta, jotka odottavat nuoren olevan sitä ja tätä ja sitten sosiaaliset paineet, jotka taas sanovat, että nuori ei saa olla sitä eikä tätä, sitten on tietty valinnan vaikeus kun vasta omaa lopullista identiteettiään niin sitten pitäisi vielä opiskelustakin huolehtia.

Koeta tässä sitten selvitä. Vielä kerran: loistava kirjoitus! :)

-Korsu, 26.9.2007

#7636

Itselläni on sellaisia ajoittaisia ahdistuneisuuskohtauksia ehkä kerran pari viikossa. Ahdistuneisuus alkoi silloin kun viimeinen ystävä jätti minut. Pelkään lähinnä että elämä vilahtaa ohitseni, ja asiani ovat huonosti koko loppu elämäni.

Viime viikolla kuitenkin rohkaistuin ja menin juttelemaan lukioni terveydenhoitajalle. Hän suhtautui asiaan todella hyvin. Hän rohkaisi minua, ja kertoi asioita joita kannattaa tehdä välttääkseen ahdistuneisuuden. Lisäksi varasimme yhdessä minulle ajan kouluni opiskelu-koordinaattorille, joka sattuu olemaan hyvin sympaattinen ja mukava mies. Lisäksi varasimme ajan kaupungin lukio-psykologille. Aika psykologille tosin meni kuukauden päähän, joten muillakin nuorilla taitaa olla näitä ongelmia.

Kotona kerroin äidilleni että varasin ajan koulupsykologille. Vastaus oli “okei”. Olen huomannut että äitini ei enää jaksa kuunnella huoliani, sen jälkeen ku niistä ensimmäisen kerran puhuin. Edellisellä kerralla hän neuvoi minua ajattelemaan jotain muuta.

Noh, toivottavasti tämä kohta helpottaa. Onnea ja jaksamisia kaikille muillekin :)

-Beau, 25.1.2008

#8368

Minulla on ollut vaikeita tilanteita elämässäni. Suurin osa niistä on osunut murros- ja teini-ikään. Koin olevani masentunut, mutta jälkeenpäin ajatellen olin vain alakuloinen. Masennus on erittäin vakava sairaus ja vaikka elämäni tuntui välillä lohduttomalta, en koskaan ollut masentunut.

Olen ymmärtänyt, että kaikki tuntemukseni liittyivät murrosikään; epävarmuuteen omasta itsestä, kaikesta uudesta. Jo tämän asian ymmärtäminen auttaa murrosikäisiä. Se, että he ovat täysin normaaleja, vaikka joskus kaikki asiat näyttävät olevan huonosti.

-thea, 14.4.2008

#8857

En haluu kertoo tänne mun omia suruja/murheita, mutta ne on kanssa tota viiltely luokkaa. Musiikki auttaa myös

-~Just me, 25.6.2008

#8898

hei!tänä päivänä ei ole häpeä hakea apua.meillä on 16v.tyttö.jolla on ollu masennuksia,eikä todellakaan johdu vanhenpien kiireistä.aina on välitetty ja aikkaa ollu hänelle.on rakastava koti ja vanhemmat sisarukset.onneksi itse tajusi lähteä apua hakee,me tietysti mukana.nyt nuorisopsygiatrian osastolla ollu 1kk ja näyttäis tepsivän.hyvät ihmiset älkää jättäkö avun hakua viime tippaan...tätä on tänä päivänä liian paljon,kun maailma on kova ja tahti sen mukanen.herkempi ihminen väsyy...nuoret tarvitsee kotoa kaiken tuen ja ymmärryksen.

-äiti- 62.30.6.2008, 30.6.2008

#8933

Joskus vain tuntuu että masennus on vain käsite muiden mielissä. Omituinen. Mikä muka vetäisi ihmisen mielialat niin alas/hulluuden rajoille viiltelemään itseään kun “maailma ahdistaa”. C'mon ei siitä mikään muu auta ylös kuin oma ponnistelu. Niin että ylös mistä? No itsesäälistä rypemisestä.

Epävarmuuteen.. Mistäs semmoinen. Antaisivat vain elämän rullata miten omien ponnistusten kanssa on mennäkseen. Vai ollaanko sitä niin masentuneita että ei jaksa kuin maata siellä sängyn pohjalla valittamassa maailman epäkohdista..

-- - -, 4.7.2008

#8941

Masennuksessa tuskin on kyse siitä etteikö yksilö haluaisi muuttaa elämäänsä, vaan masentunut kokee että muutos on joko täydellisen mahdoton, tai että hän on yksilönä niin huono ettei pysty siihen.

Hyvin hyvin harvoin tilanne kuitenkaan on täydellisen toivoton.

Masennus on uskon puutetta.

-Simple as that, 5.7.2008

#8942

Simple as that kirjoitti: “Masennuksessa tuskin on kyse siitä etteikö yksilö haluaisi muuttaa elämäänsä”

Kyllä sekin voi olla syynä. Se ei tietenkään tarkoita, että haluaisi pysyä masentuneena, mutta joskus kaikki voi tuntua niin merkityksettömältä, ettei näe syytä muuttaa mitään.

-Grulps, 6.7.2008

#9833

Tämä yksi viidestä luku pätee koko suomen kansaan. Se on olettettavasti talvisen pimeän suureksi osaksi aiheuttamaa ja masennus nyt on mielestäni väärä sana teinien angstaukseen. Olettaisin että jokainen ihminen kärsii jossain elämänsä vaiheessa arvottomuuden tunteesta tai jostain masennuksen lievemmästä oireesta. Totta tosin on että suomessakin on paljon masentuneita nuoria. Itse henkilökohtaisesti olen nähnyt usean ihmisen kohdalla miten se johtaa alkoholin käyttämiseen ja siitä paljon vakavampiin asioihin.

-Väärä diagnoosi?, 15.9.2008

#9838

itse olen masentunut ollut sitten kesäloman alusta ja silloin oli todella vaikeaa. Alukse se ei ollut hirveän pahaa mutta sitten päähän alkoi tulemaan pelko, enkä tajunnut mistä se johtui. Tietenkin heti kerroin tästä vanhemmilleni koska he ymmärtävät minua. Myöhemmin ahdisti joskus niin paljon että tuli ihtsetuho ajatuksia päähän mitä pelkäsin aivan hirveästi. Nyt käytän lääkkeitä ja minulla on aikoja psykiatrille. Nyt noin 1kk ajan on ollut hyvä olo, mutta nyt on hieman outo olo.. eilisestä lähtien joten päätin alkaa selailemaan muiden ahdisteneisuutta. Pelkään joskus että tulen aivan hulluksi. Nyt olo on melko ok paitsi välillä ahdistaa mutta onneksi minulla on tukea. Toivon että parantuisin tästä lähi aikoina kokonaan. :I

-Parantumista kaikille, 17.9.2008

Oma kommentti
Kommentti Älä käytä HTML-tägejä viestissäsi, vaan pelkkää tekstiä. Linkit muodossa http://...
Nimi
Tarkistus Paljonko on kaksitoista ynnä viisi?
 

Agora on julkinen foorumi jossa voit julkaista kirjoituksesi. Kaikki voivat lukea, kommentoida ja arvostella kirjoituksia mutta julkaiseminen edellyttää rekisteröitymistä. Kirjoitukset jaetaan useisiin eri aiheisiin.

Lisää kirjoituksia aiheesta Ihminen tai muista aiheista.

Sinua saattaa kiinnostaa myös jokin seuraavista: