Lintukoto logo

Lintukoto / Agora / Syömisvammailua

Lintukoto etusivu > Agora > Kaikki kirjoitukset

Pidätkö?


2 käyttäjää paikalla, sivulatauksia 13/min.

Lisää kirjoituksia aiheesta Ruoka tai muista aiheista.

Tiivistelmä: Syömishäiriöisen omaelämäkerta. 2 116 lukijaa, joista 161 eli 8% on antanut arvosanan ().

Syömisvammailua

Olin 12-vuotias, kun terveydenhoitaja ilmoitti terveystarkastuksessa päin naamaa, etten tulisi koskaan saamaan poikaystävää tällä naamalla ja tällä vartalolla. Loukkaannuin, mutta vastasin ystävällisesti takaisin: “Ai sunko kokoinen mun pitäis olla, tommonen lehmä, sun painoindeksis on varmaa jotai 40...” Tästä seurasi huutoa, ja terveydenhoitaja heitti minut pihalle. En kertonut tapauksesta kenellekkään moneen vuoteen. Terkkari suivaantui, koska olin 164 cm pitkä ja painoin 42 kg. Kuka tahansa tajuaisi, että harvalla 12-vuotiaalla on d-kupin rinnat ja ylipäätään paljon muotoja. Tämä on toki yksilölllistä, mutta itselläni paino laahasi paljon jäljessä pituuskasvun aikoihin.

Jonkin ajan kuluttua päätin kokeilla laihduttamista, siis onhan se niin coolia. Laihdutin kokeilumielessä muutaman kilon, mutta lihoin ne aika nopeasti takaisin. Minä vain kokeilin, ai että kun oli viatonta.

Vuotta myöhemmin painoin jo 8 kiloa enemmän. Olin vaihtanut koulua, ja uusi terveydenhoitaja oli paljon mukavempi, mutta hössötti ärsyttävästi, kuinka minulla on nyt lihaa luiden ympärillä ja kuinka on jotain mistä ottaa kiinni.

Yhdeksännellä luokalla, 15-vuotiaana, paineet elämän joka saralla vain kasvoivat kasvamistaan. Seitsemännellä luokalla laihdutin, nirsoilin ja söin minimaalisen vähän. Kasilla ahmin, ysillä... Oli koulupaineita, kaveripaineita, ulkonäköpaineita. Piti olla se fiksuin, suosituin ja kaunein.

Masennuin. Olin mielestäni (ja kavereiden) mielestä typerä, epäsuosittu ja ruma. Tuntui, etten hallitsenut itseäni, omaa elämääni. Olin vain keskiverto koulussa, minulla oli vain keskivertomäärä kavereita ja olin tavallisen näköinen. Minulla oli tavallinen vartalo (tuolloin 166/55), en ollut mielestäni kovinkaan hoikka. Viimeinen pisara oli, kun eräs pienikokoinen kaverini kehuskeli kylkiluitaan pukuhuoneessa, kun olimme menossa liikuntatunnille. Lisäksi hän vilkuili ilkeästi minuun päin, kattokaa mikä pullukka. Tuona hetkenä vannoin, että minun kylkiluuni tulevat vielä törröttämään pahemmin kuin hänen ikinä.

Keskityin paremmin kouluun, ja luin useita tunteja päivässä. Elämääni ei muuta mahtunut kuin koulu, koulu ja koulu. Numerot paranivat. Aloitin lenkkeliyn ja satunnaisen jumppaamisen. Kevensin ruokavaliotani, aloitin herkkulakon. Viiltelin, kirjaimellisesti angstasin. Ravasin terkkarilla punnituksissa mutta huijasin joka kerta juomalla useita litroja vettä. Koulun loputtua painoin 45 kiloa. Kaverini olivat huomanneet laihtumisen, ja huomauttelivat siitä. Olin heidän mielestään säälittävä huomionhakuinen teini. Aijaa. Eivätpähän kaverit ole koskaan nähneet, kuinka makaan vessan lattialla ja itken, ja hakkaan lattiaa. Itken rumaa naamaani, vielä rumempaa vartaloani, saamatonta luonnettani ja järkyttävää laiskuuttani, itken ja lyön, hakkaan itseni mustelmille ja viillän itseni verille. Ei, eivät he sitä tienneet.

Kesäloma tuli ja meni, lihoin takaisin ne 10 kiloa. Olin onnellisempi kuin koskaan, koska olin päässyt koulupaineista ja piinaavista muka-kavereista eroon.

Aloitin syksyllä uudella paikkakunnalla, aloitin toisen asteen ammattitutkinnon. Alkusyksy sujui mukavasti, sain pari uutta kaveriakin. Mutta jossain vaiheessa kaikki muuttui taas pahemmaksi, tällä kertaa todella pahaksi. Vetäydyin kavereista ja aloin viettämään yksinäistä elämää, ja sairaalla tavalla nautin siitä. Vaihdoin aluksi terveellisen aamupalan pelkkään omenaan ja vesilasilliseen. Kouluruokailun vaihdoin kuntosalireeniin, päivällinen lensi pönttöön, iltapala oli porkkana. Piilotin herkkuja pieniin roskapusseihin, piilotin ne koulureppuun ja seuraavana päivänä heitin ne salaa menemään. Vanhempani luulivat että tosiaan söin ne suklaalevyt ja omenapiirakat. Kävin joka päivä juoksemassa, parista kilometristä aina viiteentoista kilometriin. Lenkin jälkeen jumppaamista. Jumpan jälkeen läksyjä. Läksyjen jälkeen “nukkumaan”, eli toisin sanoen jumppaamaan vielä pariksi tunniksi. Saatoin aloittaa 22:30 ja lopettaa 01:30. Nautin siitä, että kidutin itseäni, hallitsin itseni viimeinkin täydellisesti. Olin luokan paras, ja vähitellen luokan laihin. Koulun alkaessa painoin 56 kiloa ja olin 168 cm pitkä. Joulukuussa painoin 40 kiloa. Voin sanoa, ettei ollut mitään mukavaa.

Kyllähän se tuntuu hienolta kun päivä päivältä vaaka näyttää yhä pienempiä lukuja. Mutta se ei ole enää mukavaa kun on kylmä 24/7, tärisen kylmästä sisätiloissakin. Koon 36 vaatteet näyttää kaavuilta päälläni. Kädet, jalat ja kasvot sinertävät jatkuvasti. Verenpaine laski alas, sydämen syke siitä normaalista 65:stä alle 50:een minuutissa. En ollut terve, minulla oli kestoflunssa, jatkuvasti kipeä. Minua huimasi, pyörrytti, tuntui kun jalat eivät olisi enää kantaneet.

Eräänä lauantai-aamuna menin keittiöön tavalliseen tapaani, syömään omenaan ja juomaan teetä. Isäni oli jo pöydän ääressä vaikkei normaalisti herännyt niin aikaisin. Minulla oli päällä t-paita, joka joskus oli minulle ihan istuva, nyt se melkein putosi päältäni. Tajusin, että isäni tuijotti solisluitani ja käsivarsiani. Tajusin, että olin liian laiha. Isä nousee pöydästä, tulee luokseni, ja ottaa ranteesta kiinni. “En tiedä kuinka tästä voisi pitää kiinni, ilman että pelkää katkaisevansa sen...”

Olen ihan hiljaa ja katson lattiaan.

Yhtäkkiä kuulen niiskuttamista ja katson isääni silmiin. “En tiedä miten sulle on noin käyny, mikä sulla on, kerro mulle mikä sulla on, mikset sä syö, etkö sä tykkää mun tekemästä ruoasta vai mikä on...”

Se oli viimeinen pisara. Ei, kyse ei ole keittotaidoistasi, isä. Ruoassasi ei ole mitään vikaa. Minä vain vihaan, pelkään ja rakastan ruokaa. Vihaan liikaa rakastaakseni tarpeeksi, pelkään liikaa syödäkseni.

Minua inhotti katsoa isääni tuollaisena. Minun isäni nauraa, heittää läppää ja riehuu. Ei hän itke, ei minun takiani, ei enää koskaan. Olin liian laiha. Kyllähän minä sen olin tiennyt, mutta pelko oli liian voimakas. Koko ajanhan minä tiesin, että tämä touhu on sairasta ja hullua.

“Voinko mä auttaa jotenkin sua, että pelko hellittäis..?”

Sinä aamuna söin omenan lisäksi kaksi leipää, ilman margariinia tosin, mutta se oli alku.

Siitä lähtien kävin terveydenhoitajan luona säännöllisesti, niinä kertoina en valehdellut ja huijannut, enää.

Olin päättänyt parantua. --- Nyt, kolme vuotta myöhemmin painan 52 kiloa. Parhaimmillani painoin 65 kiloa. Syömishäiriö alkoi tänä talvena taas, perheongelmien vuoksi. Olen laihduttanut yli 10 kiloa. Tämä ei ole tervettä, mutta reagoin ongelmiini ruoan kautta. Kun elämä menee päin helvettiä, en syö. Nyt en tiedä mitä tekisin, sillä enää ei ole isää taikka äitiä lohduttamassa ja antamassa olkapäätä, jota vasten itkeä. Kaverit ei välitä, poikaystävä ei jaksa. Olen yksin ongelmieni kanssa, tuntuu kuin tästä sairaudesta ei pääsisi koskaan eroon.

Ei mikää happy end.

-satuprinsessa, 29.9.2009

Arvosanajakauma
4
5
6
7
8
9
10
10 tuoreinta kommenttia 25:sta. Näytä kaikki kommentit
Kommentit
#12651

“Pelkällä ruokavalion muutoksella (eli kalorimäärän pudottamisella) taas voi jo päästä hyviin tuloksiin, ilman liikuntaa.”

Tässä pitää kuitenkin huomioida, että ilman liikuntaa voi rasvan lisäksii yhtä hyvin menettää lihaksia.

“Vai tarkoititko vain, että syömättömyyden ja liikunnan väliltä tulisi valita liikunta?” Tarkoitin, että liikunta on hyödytöntä, jos laihduttaa syömällä sairaalloisen vähän. Jos ravinto saa liian vähän, selviytymisen kannalta järkevintä on käyttää ravintoaineita säästeliäästi, eli välttää liiallista liikuntaa. Muuten käy, kuten kirjoituksessa kerrottiin: jatkuva kylmyys ja heikko olo.

-Grulps, 6.10.2009

#12653

Kaunis ja rehellinen kirjoitus murheellisesta aiheesta. Uskon kuitenkin tulevaisuutesi olevan paljon valoisampi kuin kouluvuosien ja uskon että selviät tästä.

Herkät, kiltit ja ainutlaatuiset ihmiset kuten sinä voivat kärsiä sanoinkuvaamattomasti niin etteivät läheisetkään sitä tajua. Tekee nyt mieleni rohkaista että kyllä sinut hyväksytään ja sinusta välitetään! Se on nimittäin totta. Mene aamuisin peilin eteen ja katso itseäsi silmiin ja sano että vaikka nyt tuntuu *tähän senhetkinen huono fiilis*, hyväksyn itseni ihan täysin ja kokonaan. Jatka sitä niin pitkään kuin tarvitsee, vaikka viikko- tai kuukausikaupalla, eli kunnes uskot omat sanasi.

Kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy.

-Sanna, 6.10.2009

#12654

Keväällä tuli dokkari Yhdysvaltain kouluruokailusta, jossa kävi ilmi, että suurin osa koululaisista nauttivat kouluruoaksi keksejä, hampurilaisia, pizzaa ja virvokkeita. Myös makeiset olivat suosiossa. Koulussa oli lukemattomia automaatteja joista näitä “ruokia” sai ostettua.

Liikuntatunteja ei ollut juuri nimeksikään, ja kun koululaisilta, tässä tapauksessa ala-asteelaisilta, kysyttiin söisivätkö he mahdollista kasvisruokaa jos koulu sellaista tarjoisi, oli vastaus miltei poikeuksetta “En!”

Dokkarin pointti oli keksiä Yhdysvaltain kouluruokailuun vaihtelua, ja kieltää lapsilta koulussa makeiset, ynnä muut sokeripitoiset juomat jne.

Dokkarin lopuksi kävikin ilmi, että moni koulu oli ryhtynyt valmistamaan koululaisilleen kunnon kouluruokaa ja ajan saatossa koululaiset olivat siihen tottuneet, ja jopa tykästyneet. Liika sokeri nuorella henkilöllä saa aikaan levottomuutta ja kärttyisyyttä, joka taasen vaikeuttaa oppimista ja keskittymistä oppitunnilla. Myös liikuntatunteja oli lisätty, ja koulun oppilaiden arvosanat olivat nousseet, jonka lisäksi koulussa vallitsi huomattavasti rauhallisempi oppimisympäristö. Osa ylipainoisista pienokaisista oli laihtunut ja se oli taasen nostanut heidän itsetuntoaan.

Kyllä ne näköjään sielläkin jotain oppivat. USAlaiset siis. Tosin siihen tarvittiin ulkopuolisten puuttumista asioihin.

Useassa asiassa edellkävijä valtiona USA on omasta mielestäni hyvin kaukana esim. Skandinavian koulu- ja oppimisympäristöstä koulujensa osalta. Mutta sitä se teettää, kun tähdätään aina ns. “hyvinvoinnin” maksimointiin.

Ei 7-12 vuotias ala-asteen opiskelija tajua vielä omaa parastaan. Ja tottahan se on, että kokis ja hamppari maistuvat meikäläisellekin paremmin kuin esim. kasvisgratiini silakkapihvien kera:)

-Joshua Samola, 6.10.2009

#12667

Grulps, aivan. Olemme siis loppujen lopuksi aivan samaa mieltä. Ymmärsimme vain kommenttimme puolin ja toisin hieman väärin. :)

-Maria!, 8.10.2009

#12680

Kirjoituksesta tuli mieleen, kuinka lapsena söin hyvin paljon, ja joskus oksensin liian syömisen takia.

Eräässä kouluterveydenhoitajan kyselyssä oli kohta: “Syötkö mielestäsi liikaa?”, tai jotain sen suuntaista. Valitsin vaihtoehdon “kyllä”.

Terveydenhoitaja sitten mainitsi, miten laiha olin, ja että minun pitäisi syödä enemmän. (mihin tuskin olisin kyennyt)

-anonyymi, 10.10.2009

#12683

Olen joskus myös juonut niin, että on ykä lentänyt;) Kyllä Anonyymi, kaikki liika ulos tulee. Olipa se sitten suolakeksiä tai “kolinaa”. Terveydenhoitaja ei ole kuitenkaan käskenyt lisätä juomista:) Vaikka olisinkin siihen kyennyt.

-Joshua Samola, 10.10.2009

#12684

voi, kirjoituksesi kosketti, ja syvältä.

itse olen joskus ollut vähän syömisvammainen ja saanut paljon apua kirjasta nimeltä “lupa syödä”. (en nyt muista kirjoittajan nimeä.) lisäksi sain apua ravitsemusterapeutilta joka onnistui vakuuttamaan mut siitä, että voin syödä aika paljonkin ilman että lihon aivan muodottomaksi. pelko lihomisesta oli aluksi kova, mutta helpotti kun huomasin, että paino ei ole mikään pääasia, vaan pääasia on terveys, joka kyllä on aika hukassa kun syöminen mättää. tiedän,että syöminen voi vaan jostain käsittämättömästä syystä olla liian vaikeaa. eikä ole olemassa mitään helppoa tietä päästä syömishäiriöstä. mutta sitä voi helpottaa paljon se, että ottaa paranemiseen mukaan tueksi muita ihmisiä, esim. vanhemmat, poikaystävän ja kaverit. ja koska ongelma on korvien välissä voi tarvita myös ammattiauttajan apua. tee vaikka sellainen päätös, että kerrot edes yhdelle ihmiselle syömisvaikeuksistasi, aloita siitä. yhdessä voitte sitten miettiä miten siitä eteenpäin. on jo hienoa, että kirjoitit tänne, nyt vaan rohkeasti kertomaan muillekin. siitä se taas alkaa, paraneminen.

-anonyymi, 10.10.2009

#12788

Pikkasen asian vierestä, mutta on kamalaa, miten paljon kavereilla on vaikutusta ihmisiin ja vielä hirveempää on sitte se, jos niitä ei vaan jostain syystä oo ollenkaa...

Menkää ihmiset itteenne ja ottakaa mukaan se yks yksinäinen välitunneilla. Yksinäiselle se on tosi iso juttu ja parhaimmillaan saatatte pelastaa hengen.

-ajattele ensin, tee sitten, 22.10.2009

#12822

Kiiitos kaikille kommenteista (jopa niistäkin jotka eivät niinkään edes liittyneet aiheeseen btw).

Poikaystäväni kyllä tietää syömishäiriöistäni, mutta ei tiedä että sairastelen NYKYÄÄNKIN. Tosin voin syyttää vain itseäni: sanoin että juu oon parantunu jo niistä ja ny menee paremmin. Ehkä nyt anoreksiani ei ole niin rankka tai miten sen sanoisi, en esim enää käy ylipitkillä lenkeillä tai jumppaa öisin tai oksentele. Syön vain vähän. Kalorimäärä vaihtelee 0-1500 kcal, jote oikeastaan aina jään miinuksen puolelle.

Painokin on tippunut ton jutun kirjoittamisen jälkeen, nyt se on 48...

Poikaystäväkin on huomannut painonpudotuksen, sillloin kun tavattiin niin painoin vähän alle 60 kiloa.. Siitä lähtien kun painoin 55 kg hän on usein sanonut etten saisii laihtua enää, että se on vaarallista jne ja on huolissaan musta. Nyt ku painan alle 50 kiloa, noo eipä tästä painosta ole sen suurempaa numeroa tullut kuin olisi olettanut. Mutta väliäkö sillä, en laihduta poikaystväväni tai muiden miesten tai ylipäätään muidenkaan ihmisten takia, vaan itseni. Poikaystäväni ihannoi muhkeita latinopeppuja, mulla taas sellaista ei ole. Ei voi mtn, elämä on.

Ajattelin kuitenkin pitää tietyn rajan, päätin etten alle 45 kg mene. Toinen asia on, pysynkö päätöksessäni...

-satuprinsessa, 29.10.2009

#12824

Vielä yksi asia: Tuo 45 kg on jo aika alhainen. Saattaa olla, että menkat jää välistä, ja ajan kanssa kokonaan pois jolloin suvunjatkaminen vaikeutuu huomattavasti. Myös oksentelu syövyttää hampaat. 27 vuotias hampaaton laiheliini, tuo väistämättömästi mieleeni pirinistin:) ja nyt tiedän mistä puhun.

Tämän kyllä jo tiesitkin. Katson asiaa biologin näkökulmasta, sekä siten, koska olen seurustellut aikoinaan buliimikon/anorektikon kanssa miltei 2 vuotta.

Koska kyseisestä sairaudesta kärsit, olet varmasti tarkka laskeskelemaan painoindeksejä, ja kaloorimääriä. Tiedän sen entisen kumppanini toimintatavoista. Kuinka pitkä olitkaan? Olet sen varmaan maininnut, mutta on jäänyt huomaamatta.

Olet myös varmasti, toivottavasti tietoinen, että proteiiniköyhä ravinto surkastuttaa aivokapasiteettia. Sitä en vielä sinussa huomaa, mutta enhän tunne sinua myöskään aajalta ennen ongelmaasi.

Teepä minulle ja itsellesi palvelus ja täytä jokin älykkyystesti, joka on kohtalaisen vedenpitäväksi havaittu, ja jos olet aikaisemmin sen tehnyt, niin vertaa tuloksia.

Tottahan on myös, että tuollainen tilanne masentaa, ja se taasen vaikuttaa psyykeeseen. Tiedän tämän omien päihdeongelmieni tiimoilta. Sairaus mikä sairaus:(

Esim. itselläni ns. kohtuukäyttö on poissuljettu mahdollisuus, niinpä pystytkö sinäkään olemaan syömättä liikaa, mutta välttää liian vähäisenkin ruokailun?

-Joshua Samola, 29.10.2009

Oma kommentti
Kommentti Älä käytä HTML-tägejä viestissäsi, vaan pelkkää tekstiä. Linkit muodossa http://...
Nimi
Tarkistus Paljonko on kaksitoista ynnä viisi?
 

Agora on julkinen foorumi jossa voit julkaista kirjoituksesi. Kaikki voivat lukea, kommentoida ja arvostella kirjoituksia mutta julkaiseminen edellyttää rekisteröitymistä. Kirjoitukset jaetaan useisiin eri aiheisiin.

Lisää kirjoituksia aiheesta Ruoka tai muista aiheista.

Sinua saattaa kiinnostaa myös jokin seuraavista: