Lisää kirjoituksia aiheesta Ruoka tai muista aiheista.
Tiivistelmä: Syömishäiriöisen omaelämäkerta. 2 228 lukijaa, joista 196 eli 9% on antanut arvosanan (7½).
Syömisvammailua
Olin 12-vuotias, kun terveydenhoitaja ilmoitti terveystarkastuksessa päin naamaa, etten tulisi koskaan saamaan poikaystävää tällä naamalla ja tällä vartalolla. Loukkaannuin, mutta vastasin ystävällisesti takaisin: “Ai sunko kokoinen mun pitäis olla, tommonen lehmä, sun painoindeksis on varmaa jotai 40...” Tästä seurasi huutoa, ja terveydenhoitaja heitti minut pihalle. En kertonut tapauksesta kenellekkään moneen vuoteen. Terkkari suivaantui, koska olin 164 cm pitkä ja painoin 42 kg. Kuka tahansa tajuaisi, että harvalla 12-vuotiaalla on d-kupin rinnat ja ylipäätään paljon muotoja. Tämä on toki yksilölllistä, mutta itselläni paino laahasi paljon jäljessä pituuskasvun aikoihin.
Jonkin ajan kuluttua päätin kokeilla laihduttamista, siis onhan se niin coolia. Laihdutin kokeilumielessä muutaman kilon, mutta lihoin ne aika nopeasti takaisin. Minä vain kokeilin, ai että kun oli viatonta.
Vuotta myöhemmin painoin jo 8 kiloa enemmän. Olin vaihtanut koulua, ja uusi terveydenhoitaja oli paljon mukavempi, mutta hössötti ärsyttävästi, kuinka minulla on nyt lihaa luiden ympärillä ja kuinka on jotain mistä ottaa kiinni.
Yhdeksännellä luokalla, 15-vuotiaana, paineet elämän joka saralla vain kasvoivat kasvamistaan. Seitsemännellä luokalla laihdutin, nirsoilin ja söin minimaalisen vähän. Kasilla ahmin, ysillä... Oli koulupaineita, kaveripaineita, ulkonäköpaineita. Piti olla se fiksuin, suosituin ja kaunein.
Masennuin. Olin mielestäni (ja kavereiden) mielestä typerä, epäsuosittu ja ruma. Tuntui, etten hallitsenut itseäni, omaa elämääni. Olin vain keskiverto koulussa, minulla oli vain keskivertomäärä kavereita ja olin tavallisen näköinen. Minulla oli tavallinen vartalo (tuolloin 166/55), en ollut mielestäni kovinkaan hoikka. Viimeinen pisara oli, kun eräs pienikokoinen kaverini kehuskeli kylkiluitaan pukuhuoneessa, kun olimme menossa liikuntatunnille. Lisäksi hän vilkuili ilkeästi minuun päin, kattokaa mikä pullukka. Tuona hetkenä vannoin, että minun kylkiluuni tulevat vielä törröttämään pahemmin kuin hänen ikinä.
Keskityin paremmin kouluun, ja luin useita tunteja päivässä. Elämääni ei muuta mahtunut kuin koulu, koulu ja koulu. Numerot paranivat. Aloitin lenkkeliyn ja satunnaisen jumppaamisen. Kevensin ruokavaliotani, aloitin herkkulakon. Viiltelin, kirjaimellisesti angstasin. Ravasin terkkarilla punnituksissa mutta huijasin joka kerta juomalla useita litroja vettä. Koulun loputtua painoin 45 kiloa. Kaverini olivat huomanneet laihtumisen, ja huomauttelivat siitä. Olin heidän mielestään säälittävä huomionhakuinen teini. Aijaa. Eivätpähän kaverit ole koskaan nähneet, kuinka makaan vessan lattialla ja itken, ja hakkaan lattiaa. Itken rumaa naamaani, vielä rumempaa vartaloani, saamatonta luonnettani ja järkyttävää laiskuuttani, itken ja lyön, hakkaan itseni mustelmille ja viillän itseni verille. Ei, eivät he sitä tienneet.
Kesäloma tuli ja meni, lihoin takaisin ne 10 kiloa. Olin onnellisempi kuin koskaan, koska olin päässyt koulupaineista ja piinaavista muka-kavereista eroon.
Aloitin syksyllä uudella paikkakunnalla, aloitin toisen asteen ammattitutkinnon. Alkusyksy sujui mukavasti, sain pari uutta kaveriakin. Mutta jossain vaiheessa kaikki muuttui taas pahemmaksi, tällä kertaa todella pahaksi. Vetäydyin kavereista ja aloin viettämään yksinäistä elämää, ja sairaalla tavalla nautin siitä. Vaihdoin aluksi terveellisen aamupalan pelkkään omenaan ja vesilasilliseen. Kouluruokailun vaihdoin kuntosalireeniin, päivällinen lensi pönttöön, iltapala oli porkkana. Piilotin herkkuja pieniin roskapusseihin, piilotin ne koulureppuun ja seuraavana päivänä heitin ne salaa menemään. Vanhempani luulivat että tosiaan söin ne suklaalevyt ja omenapiirakat. Kävin joka päivä juoksemassa, parista kilometristä aina viiteentoista kilometriin. Lenkin jälkeen jumppaamista. Jumpan jälkeen läksyjä. Läksyjen jälkeen “nukkumaan”, eli toisin sanoen jumppaamaan vielä pariksi tunniksi. Saatoin aloittaa 22:30 ja lopettaa 01:30. Nautin siitä, että kidutin itseäni, hallitsin itseni viimeinkin täydellisesti. Olin luokan paras, ja vähitellen luokan laihin. Koulun alkaessa painoin 56 kiloa ja olin 168 cm pitkä. Joulukuussa painoin 40 kiloa. Voin sanoa, ettei ollut mitään mukavaa.
Kyllähän se tuntuu hienolta kun päivä päivältä vaaka näyttää yhä pienempiä lukuja. Mutta se ei ole enää mukavaa kun on kylmä 24/7, tärisen kylmästä sisätiloissakin. Koon 36 vaatteet näyttää kaavuilta päälläni. Kädet, jalat ja kasvot sinertävät jatkuvasti. Verenpaine laski alas, sydämen syke siitä normaalista 65:stä alle 50:een minuutissa. En ollut terve, minulla oli kestoflunssa, jatkuvasti kipeä. Minua huimasi, pyörrytti, tuntui kun jalat eivät olisi enää kantaneet.
Eräänä lauantai-aamuna menin keittiöön tavalliseen tapaani, syömään omenaan ja juomaan teetä. Isäni oli jo pöydän ääressä vaikkei normaalisti herännyt niin aikaisin. Minulla oli päällä t-paita, joka joskus oli minulle ihan istuva, nyt se melkein putosi päältäni. Tajusin, että isäni tuijotti solisluitani ja käsivarsiani. Tajusin, että olin liian laiha. Isä nousee pöydästä, tulee luokseni, ja ottaa ranteesta kiinni. “En tiedä kuinka tästä voisi pitää kiinni, ilman että pelkää katkaisevansa sen...”
Olen ihan hiljaa ja katson lattiaan.
Yhtäkkiä kuulen niiskuttamista ja katson isääni silmiin. “En tiedä miten sulle on noin käyny, mikä sulla on, kerro mulle mikä sulla on, mikset sä syö, etkö sä tykkää mun tekemästä ruoasta vai mikä on...”
Se oli viimeinen pisara. Ei, kyse ei ole keittotaidoistasi, isä. Ruoassasi ei ole mitään vikaa. Minä vain vihaan, pelkään ja rakastan ruokaa. Vihaan liikaa rakastaakseni tarpeeksi, pelkään liikaa syödäkseni.
Minua inhotti katsoa isääni tuollaisena. Minun isäni nauraa, heittää läppää ja riehuu. Ei hän itke, ei minun takiani, ei enää koskaan. Olin liian laiha. Kyllähän minä sen olin tiennyt, mutta pelko oli liian voimakas. Koko ajanhan minä tiesin, että tämä touhu on sairasta ja hullua.
“Voinko mä auttaa jotenkin sua, että pelko hellittäis..?”
Sinä aamuna söin omenan lisäksi kaksi leipää, ilman margariinia tosin, mutta se oli alku.
Siitä lähtien kävin terveydenhoitajan luona säännöllisesti, niinä kertoina en valehdellut ja huijannut, enää.
Olin päättänyt parantua. --- Nyt, kolme vuotta myöhemmin painan 52 kiloa. Parhaimmillani painoin 65 kiloa. Syömishäiriö alkoi tänä talvena taas, perheongelmien vuoksi. Olen laihduttanut yli 10 kiloa. Tämä ei ole tervettä, mutta reagoin ongelmiini ruoan kautta. Kun elämä menee päin helvettiä, en syö. Nyt en tiedä mitä tekisin, sillä enää ei ole isää taikka äitiä lohduttamassa ja antamassa olkapäätä, jota vasten itkeä. Kaverit ei välitä, poikaystävä ei jaksa. Olen yksin ongelmieni kanssa, tuntuu kuin tästä sairaudesta ei pääsisi koskaan eroon.
Ei mikää happy end.
-satuprinsessa, 29.9.2009
| 4 | |
| 5 | |
| 6 | |
| 7 | |
| 8 | |
| 9 | |
| 10 |
Agora on julkinen foorumi jossa voit julkaista kirjoituksesi. Kaikki voivat lukea, kommentoida ja arvostella kirjoituksia mutta julkaiseminen edellyttää rekisteröitymistä. Kirjoitukset jaetaan useisiin eri aiheisiin.
Lisää kirjoituksia aiheesta Ruoka tai muista aiheista.
Sinua saattaa kiinnostaa myös jokin seuraavista: