Kansalaisuussopimus

Suomessa kansalaisen ensimmäinen sopimus tehdään valtion kanssa. Se tehdään heti syntymässä, ja siihen ei kysytä lapsen tai yleensä edes hänen vanhempiensa mielipidettä. Tämän sopimuksen solmijana on siis vain yksi osapuoli, Suomen valtio, mutta se koskee ja velvoittaa molempia osapuolia yhtä lailla. Kyse on Suomen kansalaisuudesta.

Kansalaisuusstatukseen on ehtinyt jo sopeutua, mutta kuinka ottaisitte sen vastaan, että esimerkiksi vain käymällä Virossa teidät pakkoliitettäisiin maan kansalaiseksi? Periaatteellisella tasolla eroa ei ole Suomen ja itse asiassa käsittääkseni oikeastaan minkään muunkaan valtion käytännöillä. Kansalaisuus määräytyy joko syntymäpaikan, vanhempien kansalaisuuden tai molempien perusteella. Ehkä jossain äärimmäisissä tapauksissa yksilön vanhempienkin kantaa kysytään. Missään juridisessa mielessä kansalaisuutta ei voi pitää sopimuksena, vaikka sisältönsä puolesta sen sellaiseksi sopisikin.

Yksilö ei siis voi käytännössä juurikaan vaikuttaa siihen, kuinka hänen kansalaisuutensa määräytyy, tai siihen, mitä oikeuksia ja velvoitteita tämä yksipuolinen “sopimus” sisältää. Onko sopimus juridisessa mielessä validi, jos toinen ei ole voinut mitenkään sen syntymiseen vaikuttaa? On merkittävää, että kansalaisuuden velvoitteet koskevat tätä ihmistä myös silloin, kun hänen vanhempansa eivät enää voi hänen asioistaan päättää. Myöhemmin kansalaisuudesta on kyllä mahdollista luopua, mutta silloinkin tilalle täytyy ottaa jonkin toisen maan kansalaisuus.

Suomen valtio on velvoitettu takaamaan kansalaisilleen tietyt oikeudet. Näitä ei siis ole Suomessa asuvalla ulkomaalaisella, joskin varsinaiset erot kansalaisen ja ei-kansalaisen välillä ovat arkielämässä aika merkityksettömiä. Suomen kansalaista ei voida estää saapumasta maahan, karkottaa maasta, eikä vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Ulkomailla Suomen kansalainen saa apua paikalliselta Suomen edustustolta. Suomen kansalaisuus on edellytyksenä, jotta voi hakea tiettyjä valtion virkoja, esimerkiksi vaikkapa poliisi, tuomari tai presidentti. Kansalaisuus on edellytyksenä ehdolle asettumiseksi vaaleissa. Vain Suomen kansalaisilla on Suomessa äänioikeus (kunnallis-, eduskunta- ja EU-vaalit). Lisäksi tietyt osat opintotuesta ovat sidoksissa kansalaisuuteen, ja niitä eivät Suomessa asuvat ulkomaalaiset voi saada.

Koska Suomi on EU:n jäsen, Suomen kansalaisuus takaa tiettyjä lisäoikeuksia, kuten esimerkiksi oikeus liikkua vapaasti ja tehdä töitä EU:n alueella. Lisäksi EU-kansalaisella on mm. oikeus suojeluun kolmansissa maissa, kun omalla maalla ei ole edustustoa, oikeus vedota Euroopan parlamenttiin ja kannella sen oikeusasiamiehelle jne.

Valtio auttaa jossain tilanteissa, esim tuo tsunamin uhrit tuotiin Suomeen Indonesiasta maksutta tsunamin takia. En ole varma, peritäänkö kuluja vakuutusyhtiöiltä vai ei, ja missä määrin ne edes voitaisiin periä.

Tärkein velvollisuus kansalaisuudessa koskee vain miehiä, ja kyse on tietysti maanpuolustusvelvollisuudesta. Valtio on takuulla ainoa “sopijaosapuoli”, joka voi velvoittaa toisen ihmisen taistelemaan itsensä puolesta, ilman tämän yksilön aktiivista hyväksyntää. Ehkä omituisinta tässä on se, että valtaosa ihmisistä hyväksyy tämän kun toisena osapuolena on valtio, mutta ei ikinä hyväksyisi vastaavaa “sopimusta” jos toisena osapuolena olisi toinen ihminen tai yritys.

Vaikka valtio ainakin periaatteessa on sen jäsenten hallitsema, ei se anna näille jäsenille yhtään sen suurempaa perustetta solmia yksipuolisia sopimuksia. Vai onko riittävän suurella ihmisjoukolla jotenkin suuremmat oikeudet tähän, ja jos on, millä perusteella? Itse en hyväksyisi käytännöllisyyttä syyksi – olisi varmasti esimerkiksi paljon käytännöllisempää eliminoida ei-sopivat yksilöt joukostamme, ja demokratiassa sen voisi jopa tehdä laillisesti, mutta olisiko se oikein? Perustelu voi helposti tuottaa paljon ongelmallisempia tilanteita kuin mitä sillä yritetään ratkaista.

Joskus sanotaan, että kansalaisuus takaa yhdenvertaisuuden lain edessä. Tämä ei ole totta. Ensinnäkin edes täydellisesti toteutuneena yhdenvertaisuus ei ole sidoksissa kansalaisuuteen, koska ulkomaiden kansalaiset ovat täysin yhtä yhdenvertaisia lain edessä kuin suomalaiset. Yhdenvertaisuus lain edessä on siis Suomen oikeusjärjestelmän ominaisuus, ei kansalaisuudesta seuraava status. Jos näin ei olisi, laissa pitäisi sanoa, että ulkomaalaiset eivät ole lain edessä yhdenvertaisia suomalaisten kanssa, ja tämä ei kyllä menisi EU-tuomioistuimessa ikinä läpi.

Mainittakoon, että kansalaisuus ei ole sidoksissa esimerkiksi sosiaalietuuksiin, koulutukseen, terveydenhuoltoon tai muutenkaan suurimpaan osaan valtion tai kuntien palveluksista, kuten ei myöskään verovelvollisuuteen. Nämä asiat määrää asuinpaikka. On totta, että ulkomaalainen ei Suomessa automaattisesti saa pitkäaikaisesti asua, mutta Suomen kansalainen saa, mutta ratkaisevaa on silti asuinpaikka, ei kansalaisuus.

Tällainen “sopimus” kaikilla on siis voimassa, vaikka koko “sopimusta” ei olisi koskaan kuullutkaan tai sitä hyväksynyt. Jos tämä asia olisi hoidettu kuin normaalit sopimukset, olisi vanhepien pitänyt se ensin hyväksyä alaikäisen puolesta, mutta vanhemmat olisivat myös vastuussa kaikesta sen aiheuttamista velvoitteista kunnes yksilö on täysi-ikäinen ja siis paitsi kykenevä niin juridisesti oikeustoimikelpoinen.

Jos teillä olisi ollut aito valintatilanne, olisitteko hyväksyneet tämän sopimuksen? Oletetaan, että maailmassa ei olisi pakko olla minkään maan kansalainen, kuten nyt on tilanne. Ja jotta Suomen asema ei korostu liikaa muista syistä kuin tähän “sopimukseen” suoraan liittyvistä (eli arvioitaisiin vain kansalaisuutta sopimuksena eikä Suomea esimerkiksi kansalaisuuden saamisen jälkeen syntyneiden tunnesiteiden kautta), oletetaan myös, että teillä ei olisi minkään maan kansalaisuutta. Voisitte kansalaisuussopimuksen tehdä haluamanne valtion kanssa, mutta Suomi ei kuitenkaan ole valintalistalla. Syytkin ovat selvät: tunnesiteet ovat niin voimakkaat, ja muut valtiot tarjoavat käytännössä identtistä sopimusta, jotkut ilman asevelvollisuutta. Ovatko jonkun toisen maan kansalaisuussopimuksen ehdot sellaiset, että ottaisitte sen vastaan, vai olisiko kansalaisuussopimuksella edes mahdollisuuksia menestyä ilman vähintäänkin jonkinasteista pakottamista?

-Aapo Puskala, 23.7.2005