Sensuuri on ongelma, ei ratkaisu

Eduskunta on hyväksynyt lakiesityksen lapsipornografian levittämisen estotoimista. Lain voimaantultua viranomaiset laativat salaisen listan kielletyistä WWW-sivuista. Tämä lista lähetetään kotimaisille nettiyhteyden tarjoajille, jotta nämä estäisivät asiakkaittensa yhteydet kielletyille sivuille. Alkuvaiheessa käyttöönotto on vapaaehtoista, mutta ministeriö voi tarvittaessa lailla säätää sensuroinnin pakolliseksi. Liikenne- ja viestintäministeri Huovisen mukaan lain tarkoituksena on suojella lapsia ja herkkiä aikuisia, jotka voivat tahtomattaan joutua lapsipornosivulle. Toinen tarkoitus on hillitä lapsipornon leviämistä. Valitettavasti laki ei täytä kumpaakaan tarkoitusta, mutta aiheuttaa uusia, vakavampia ongelmia. Lisäksi se luo mielenkiintoisen käsitteen, “vapaaehtoinen pakko”. Vapaaehtoisuus on mukana vain koska se kuulostaa hyvältä, mutta todellisen vapaaehtoisuuden kanssa tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä.

Eduskunnassa laki meni läpi ilman keskustelua. Kukaan ei vaivautunut edes kritsoimaan sensuuria. Ainoa kansanedustaja, joka netistä jotain ymmärtää, Jyrki J. Kasvi, oli sairauslomalla äänestyksen aikaan.

Helsingin Sanomat kirjoitti: “Lapsipornosivuille on saattanut päätyä vaikkapa kirjoittamalla hakukoneeseen suomalaisten koulujen nimiä.” Päätin kokeilla, kuinka helposti lapsipornosivulle “vahingossa” päätyy. Etsin suomalaisten koulujen nimiä sekä pornosanojen kanssa että ilman niitä. Pornosivuilta etsin lisää alan sanoja. Käytin useita eri hakukoneita ja kahta nimenomaan pornoon erikoistunutta konetta. Selasin viikon aikana tulleet 1 300 roskapostia läpi ja klikkasin pornoon liittyvien viestien kaikki linkit läpi. Parin tunnin haku-urakan jälkeen, satoja sivuja ja varmaan tuhansia kuvia nähtyäni saaliina oli yksi kuva. Ja tämänkin kuvan pitäminen lapsipornona on vähintäänkin kyseenalaista – alaston tyttö seisoo nudistirannalla ja katsoo kun makaavan aikuisen vartaloa maalataan värikkääksi. Kuvassa ei ollut mitään seksiin viittaavaa. Kuinka noille pahamaineisille, yhteiskuntajärjestyksemme rapauttaville lapsipornosivuilla ylipäänsä löytää? Onko sensuurin puolesta äänestäneillä kansanedustajilla tiedossaan minulle tuntemattomia kikkoja?

Ministeri Huovisen mukaan lailla pyritään myös estämään ihmisiä päätymästä vahingossa lapsipornoa sisältäville sivuille, jotteivät nämä kaupalliset lapsipornosivut saisi uusia asiakkaita. Ministeri Huovinen ei voi olla tosissaan! Viaton nettisurffaaja löytää jostain linkin, jollaista en 15 vuoden kokemuksella ja parin tunnin työllä löytänyt. V1agraa tai pornoa mainostavan roskapostin avattuaan ja linkkejä klikattuaan surffaaja päätyy täysin pyytämättä ja yllätyksenä pornosivulle. Sivulta tulee ruudun täydeltä karvaisia setiä ja tyttö- ja poikalapsia ja viaton surffaajamme innostuu ja kädet täristen syöttää luottokorttinumeronsa ja rekisteröityy asiakkaaksi. Pitääkö ministeri Huovinen tätä realistisena ja vakavana uhkana? Onko Huoviselle käynyt useinkin näin? Jos vahingossa näille sivuille joutuminen olisi oikea ongelma, olisvat ISP:t jo tarjonneet palvelua sen estämiseksi. Ne eivät kuitenkaan palvelua tarjoa, koska sille ei ole kysyntää eli tarvetta. Lapsipornoa välitetään vertaisverkoissa, ei avoimilla WWW-sivuilla.

Lakiesityksessä sensuurilista ei ole julkinen. Mitä sivuja mukaan otetaan? Millä perustein? Kuka sitä ylläpitää? Kuka ylläpitäjää valvoo? Entä kuka tätä valvojaa valvoo? Mistä tiedämme, ettei listalla ole myös muita “epäilyttäviä” sivuja? Lapsipornon katselu ei ole rikollista Suomessa, kuinka valtio voi siis edes rajoittaa sitä? Kaiken lisäksi rajoitusta on suorastaan naurettavan helppo kiertää. Voi vaihtaa toisen firman liittymään tai hankkia ulkomailta proxyn, jonne yhteys on salattu – eikä salaus ole todennäköisesti edes välttämätöntä. Riittää, että yksi ihminen tekee tämän niin portit ovat auki kaikille ja koko sensuurilaki on yhtä tyhjän kanssa. Lain perusteluiksi ei riitä, että “tehdään edes jotain”, kun todellisuudessa ei tehdä mitään, ainakaan mitään lapsipornon vähentämiseksi.

Sensuuri on itsessään ongelma, suurempi kuin se, mitä sillä lähdetään “ratkomaan”. Huolestuttavinta on tehty päänavaus. On pieni askel ruveta seuraavaksi sensuroimaan piraattisivuja, pomminvalmistussivuja, äärioikeistolaisia sivuja, kannabissivuja, turhan kriittisiä sivuja. Suojelupoliisi kävi jo pari vuotta sitten sulkemassa täysin laillisen tshetsheenisivuston vain koska Venäjä ei pitänyt siitä. Ruotsissa on käytössä nettisensuuri, ja siellä tekijänoikeusjärjestöt ovat jo vaatimassa piraattisivustoja sensuroitavaksi. Kuinka kauan kestää, että ruvetaan sensuroimaan sivuja, joiden sisällöstä ei vain pidetä? (päivitys 18.2.2008: siihen meni alle kuusi viikkoa). Siitä on vasta reilut 20 vuotta kun saimme ensimmäiset TV- ja radiouutiset, joita ei tehnyt poliitikkojen luotsaama YLE. Tiedonvälityksemme vapaudella on lyhyt historia. Netti ehti olla varsinaisesti käytössä vain kymmenisen vuotta ennenkuin sitäkin ruvettiin sensuroimaan.

Onko sensuurin virallisena tarkoituksena, seurauksista riippumatta, ikinä ollut muu kuin kansalaisten suojeleminen, myös silloin kun kansalaiset eivät ensinkään halua tulla “suojelluiksi”? Kuinka usein on sensuuri todellisuudessa suojellut kansalaisia, ja miltä? Samalla tavoin kuin Berliinin “antifasistinen suojamuuri” aikanaan suojeli itä-saksalaisia.

-Aapo Puskala, 20.11.2006