Lisää kirjoituksia aiheesta Yhteiskunta tai muista aiheista.
Tiivistelmä: Eilen se sitten tapahtui. Kuten monet jo tietävätkin, 7.11.2007 Jokelan yläasteella ammuttiin seitsemän oppilasta ja myös rehtori sai surmansa. Kaikki tämä oli kuitenkin varsin odotettavissa. 3 254 lukijaa, joista 550 eli 17% on antanut arvosanan (7).
Ei käy todellisuutta kieltäminen
Kuten jokaiseen kouluammuntaan liittyvään mediahössötykseen kuuluu, Internetin keskustelupalstoilla ja kansan kielillä syytösten sapelit viuhuvat milloin mihinkin suuntaan: Yhdysvallat ja sen “edustama” asepolitiikka saavat usein osansa. Koitetaan väittää, että Yhdysvaltain kulttuurivaikutteet ovat rantautuneet tänne Suomeen, ja että tämän takia näin sitten kävi; koitetaan väittää, että tiukemmilla aselailla tätä ei olisi tapahtunut. Kaikki tällaiset ongelman polttopisteestä ajatusten siirtävät höpinät ovat silkkoja pelokkaita yrityksiä väistää todellisuuden karut kasvot.
Tämä ammuskelu tapahtui Suomessa, suomalaisen miehenalun toimesta. Ihmiset eivät tahdo olla rehellisiä ja myöntää, että huolimatta pääosin Yhdysvaltain luomasta turmeltuneesta mediasta (väkivaltaiset pelit, elokuvat, “vääränlainen musiikki”) tai aseiden ylipäätänsä saatavuudesta, me kasvatimme tämän ampujan. Yksilö on ympäristönsä tuote, ja toimii sen antamien kehysten sisällä, mutta on myös itsenäinen siinä määrin, että hänellä on omat uniikit edellytykset ympäristönsä tulkitsemiseen ja niinollen valinnanvaraa ajatuksissaan ja toimissaan. Syy, että miksi emme tahdo nähdä tätä ja pitäydymme ennemmin syyn etsimisessä muualta kuin omien seiniemme sisäpuolelta, on se että tämä tapaus paljastaa ohuen, niin ohuen, mutta syvälle ulottuvan haavan kehossamme: emme voi suojautua tällaiselta, koska tämä on osa yhteiskuntaamme ja välttämätön seuraus elämäntavastamme.
Suomi ei ole mikään lintukoto, ja heti kun käännämme katseemme hyvinvointivaltiomme kultaisilta kaduilta sinne, mistä näiden pintakiilto on revitty, näemme mitä maksamme materiaalisesta hyvinvoinnistamme. Emme näe mitään muuta maailmassa kuin materian, ja liitämme onnen automaattisesti vaurauteen ja aineelliseen hyvinvointiin, koska nämä ovat kaikista selvimpiä arvoja. Voimme aina tukeutua näihin miellyttäviin asioihin, koska ne eivät vaadi elämän perusmekaniikan hyväksymistä ja oman rajallisuutemme näkemistä – uskallatko katsoa ikuisuutta silmiin ja nähdä oman mitättömyytesi aineellisesti, ja itsesi yhtenä eläimistä yhteisössäsi? Ei ole toivoa mistään pelastuksesta, ja riiputkin tyystin tekojesi varassa; joko hyväksyt elämän julmuuden ja kauneuden ja niin nouset itsesi yli nk. valtaprosessissa, tai piiloudut, jämähdät ja kuolet. Useimmat eivät uskalla, ja niin näkevät paremmaksi arvottaa elämänsä ennemmin määrällisesti kuin laadullisesti, koska luulevat niin pääsevänsä helpommalla.
Yksilön mukavuutta ja koskemattomuutta korostetaan yli kaiken, ja tämä elämänpelko yhdistää heidät jotka välttävät kohtaamista oman sisäisen heikkoutensa kanssa hakeutumalla hetkellisiin nautintoihin. Ne eivät kuitenkaan auta karkoittamaan heidän ympärilleen muodostuvaa yötä. Tämänkaltainen ajattelu, joka keskittyy ennemminkin välittömään vaurauteen kulttuurillisten ja henkisten arvojen sijaan, on johtanut markkinavetoiseen yhteiskuntajärjestelmään, jota myöskin kutsutaan demokratiaksi. Se perustuu yksilön ehdottomalle vallalle, jota sitten toteutetaan käytännössä äänestämällä lompakoillamme, ja sysäämällä toisinajattelijat syrjään enemmistön tyrannian voimin. Tätä kutsutaan vapaudeksi, vaikka se rajoittuu siihen minkä tämä enemmistö näkee sopivaksi: kaikkeen siihen, mikä edistää yksilön mukavuutta. Tässä varsinaisessa idiokratiassa enemmistö saa voimansa silkasta massastaan, ja perustelee oikeamielisyyttään sillä “tosiasialla”, että jokainen yksilö on vapaa tekemään niinkuin tahtoo – astu vain linjasta sivuun, niin huomaat ettei näin ole. Kimppuusi käydään salakavalasti, ja sinut esitetään armottomana uhkaajana, joka säälimättä hyökkää ihmisen perusoikeuksia vastaan, joita nämä viattomat edustavat. Joudut lopulta taipumaan, sillä mitä muutakaan voisit tehdä jos lopulta pelaat heidän ehdoillaan? He ympäröivät sinua, olet riippuvainen, joten mitä todennäköisimmin joudut antamaan periksi.
Me kasvamme tällaisessa järjestelmässä, joka alusta asti koulii meidät kuuliaisiksi kansalaisiksi työskentelemään kahdeksan tuntia päivässä jonkun onnen mittarin vuoksi, sillä sen oletetaan olevan elämän perimmäinen tarkoitus – ja miksei massa niin olettaisikin, sillä se on tehnyt elämän fyysisesti helpommaksi kuin koskaan. Resurssien kulutuksemme lisääntyy päivä päivältä, kun haaskaamme niitä kaikkiin mahdollisiin turhakkeisiin, ja raadamme tuon häilyvän onnen puolesta kaivaen, kuokkien, ruuvaten, vasaroiden; kaikin mahdollisin tavoin. Sen palkkion, mammonan, ollessa elämänarvomme mitta, minäkuvamme muodostuu tuon jahdin pohjalta – sen ollessa päällimmäinen kokemuksemme valtaprosessin läpikäymisen sijaan – eikä siinä ole sijaa muille kuin kuningas Yksilölle. Tässä markkina-ajattelussa perheet ovat yksilökeskittymiä, kylät joukko yksilökeskittymiä jne.: teolliselle yhteiskunnalle on myönteisintä käsitellä jokaista yksilöä ympäristöstä erillään, koska tämä on koko järjestelmän perusta.
Lapsuus on vielä jokseenkin viatonta aikaa, mutta ei kestä kauaakaan kunnes pientä ihmistä aletaan tökkimään tottelevaisen robotin muottiin, jota ohjataan hänen halujensa perusteella, kun hän ei muutakaan tiedä tai näe moraalisen silmäsiteensä takia. Nuoruudessa ihminen elää välivaiheessa, jossa hän on altis kapinoimaan hänelle usutettavaa uutta elämäntapaa vastaan. Samalla kun hän muistaa vielä kuinka todellisena ja rehellisenä hän koki maailman, hän tarkastelee tuota itseään vanhempien toimintaa, jota markkinoidaan “vastuullisena” ja “rakentavana”, koska se on “positiivista” ollen kehityksemme takana. Nuori näkee sen useimmiten aivan älyttömänä, eikä ymmärrä miksi hänen tulisi hypätä oravanpyörään mukaan, sillä se edellyttää elämästä poissulkeutumista omaan ahtaaseen lokeroonsa. Hitaasti ne uppiniskaisimmatkin kuitenkin mukautuvat heille tuputettuun rooliinsa, ja lopulta juoksevat mammonan perässä toisinajattelijoita neuroottisesti kiroten kuten lukemattomat ennen heitä.
Jotkut kuitenkin vastustavat ansiokkaasti, ja he joutuvat todistamaan enemmistönvallan julmuutta mitä tulee vastarannankiiskeihin. “Väärinajattelevien” viestiä ei aleta purkamaan tai miettimään, vaan se torjutaan tunteellisella tasolla, koska se koetaan jonain alkukantaisena uhkana turvallisuudellemme ja pyhille oikeuksillemme. Nämä kapinoivat ihmiset leimataan milloin 'terroristeiksi', milloin 'natseiksi'; aina kulloinkin vallitsevan trendin mukaan, käyttäen sitä pahuuden symbolia joka eniten tutisuttaa ihmisten pöksyjä. Näemme tämän käytännössä kyseessäolevan ampumisen suhteen: ihmiset etsivät syntipukkia kaikkialta muualta kuin omista kollektiivisista toimistaan. Nyt kun tekijäkin on kuollut, he eivät voi “medikalisoida” tätä yhteiskuntamme kääntöpuolen symbolia; häntä ei voida uskottavasti diagnosoida psykopaatiksi, joka tekisi hänestä vain jonkun satunnaisen hullun ja näinollen yhteiskunnan toimista käytännössä riippumattoman. Seuraava keino onkin sitten demonisointi: edellämainitun, tai jonkun muun asiaa lieventävän väitteen jankuttamista jatketaan, ja sen lisäksi ampujasta tehdään tabu, josta ei saa puhua kuin kielteisesti. Tämä ei ole niin uskottavaa kuin edellinen, mutta silläkin saa monet meidän kanssaeläjistämme ruotuun, sillä vaihtoehto olisi joutua itse pannaan ja epäsuosioon.
On Suomen Nihilistisen Järjestön kanta, että tämä ampuja on, toisinkuin häntä yritetään epäoikeudenmukaisesti ja valheellisesti leimata, sankari. Hän toi esille yhteiskuntamme kääntöpuolen: emme ole täydellisiä, vaan eläimen alapuolelle jääneitä eliöitä, joilla ei ole mitään korkeampia ihanteita kuin se mikä tuottaa välittömästi iloa ja nautintoa. Hän tahtoi tuoda esille, että yhteiskunta joka niin tarmokkaasti torjuu kaikkea kuilun ylittämiseen ja yli-ihmiseksi (itsensä voittavaksi) tulemiseen viittaavaa, väistämättä tuottaa myös ihmisiä, jotka eivät ota tuota sepitystä todesta; aina on heitä, jotka livahtavat pystytettyjen verhojen “kielletylle puolelle”. He syleilevät elämää sen kaikessa karuudessaan, ilman inhimillisyyden teeskentelyä; heitä inhottaa nykyihmisten kevytmielinen olemassaolo, jossa todelliset vietit ajetaan lokaan 'pahoina' yksilön oikeuksien nimissä, ja niin vahvat ja poikkeuksellisen etevät ihmiset saavat kärsiä typerysten vallan myötä, jolloin ihmiskunta jää vellomaan omaan eltaantuneeseen lampeensa, vankilaansa.
He, jotka kuolivat ampujan luodeista, ovat symboli todellisuudesta, joka iskee nyrkin tavoin maailmankuvaamme kasvoihin: elämänpelko ei auta meitä, vaan on ongelmiemme lähde, ja niin tämä ammuskelu oli vain ajan kysymys. Se tulee nähdä luonnollisena seuraamuksena yhteiskuntamme toimista. Tahdommekin siis esittää kiitokset Pekka-Eric Auviselle tämän asian esilletuomisesta. Kuolemastaan huolimatta hän jää elämään sankarina meidän mielissämme tekonsa myötä, sillä hän teki oikein ravistellessaan yksioikoiseksi jähmettynyttä kuvaamme yhteiskunnasta.
-kuurakarahka, 8.11.2007
| 4 | |
| 5 | |
| 6 | |
| 7 | |
| 8 | |
| 9 | |
| 10 |
Agora on julkinen foorumi jossa voit julkaista kirjoituksesi. Kaikki voivat lukea, kommentoida ja arvostella kirjoituksia mutta julkaiseminen edellyttää rekisteröitymistä. Kirjoitukset jaetaan useisiin eri aiheisiin.
Lisää kirjoituksia aiheesta Yhteiskunta tai muista aiheista.
Sinua saattaa kiinnostaa myös jokin seuraavista: