Lupaus

Peilin kehykset on puuta ja se on mun korkuinen.
Mä katson tyttöä, joka heijastuu siitä. Mä katson peilikuvaani niinkuin mä en olisi sitä koskaan nähnyt.
Mä en nää vartaloa,
vaan hirtetyn ruumiin.
Mä nään nääntyneen ruumiin, sitä ei ole,
se vetelee viimeisiään.
Mä en nää kaunista vartaloa,
vaan kuolemaa tekevän ruumiin.
Kuka on syyllinen?
Mä katson itseäni silmiin ja mä tiedän heti kuka on syyllinen.
Mä olen vastuussa tästä. Mä tapan ja kidutan, niin hitaasti ja niin hiljaa...
ruumis on arpia täynnä. Sydän itkee verta, mutta mä jatkan, niinkuin mitään muuta en ois tehnytkään,
niinkuin mitään muuta ei olis, niinkuin mitään muuta en haluaisi.
Enkä mä haluakkaan.
Mä katson ruumistani taas, ja tällä kertaa mä näen
leuan alta roikkuvaa ihraa,
roikkuvat käsivarret,
riippuvat rinnat,
löysän mahan,
jota reunustaa pursuavat jenkkakahvat,
mun reidetki on niin leveet,
ja mul on pattipolvet. Mun sääret ällöttää mua
ja mä revin ne auki.
---
Mä katson taas peiliin, ja tällä kertaa mä en oo ihan varma kuka on syyllinen. Onko sitä?
Niinkuin tää ei koskis mua... niinkuin mä olisin ulkopuolinen...

Niinkuin mulla ois dominoiva ystävä, jolla on narsistinen luonne, joka raivostuu heti jos ei tehdä mitä se haluaa.
Niinkuin tää olis joku hallitsija,
joka jakelee säännöt
ja rankaisee jos niitä ei noudateta.
Että mä polvistuisin sen eteen,
niinkuin mä palvoisin sitä,
niinkuin mä anelisin siltä armoa,
että vannoisin ja lupaisin etten tee sitä uudestaan,
että tää ei tuu toistumaan,
että en enää koskaan syö mitään leipää,
jätän lihankin pois jos vaadit.
Niinkuin mä vain lupaisin ja lupaisin,
niinkuin en olis muuta tehnytkään,
niinkuin en muuta osais,
mun elämä on suuria lupauksia täynnä, lupasinhan mä tuhat sanaa ja tekoa itselleni ja muille,
lupasinhan äidille että syön, vaikken syönyt,
ja lupasinhan sulle, etten syö vaikka söinkin.
Vihaan sua.

-satuprinsessa, 11.3.2008