Uskonnonvapaus ei toteudu

Suomen uskonnonvapauden historia ei ole erityisen kaunis. Kristinusko saapui Suomeen vuoden 1000 paikkeilla. Pakanoiden pakkokäännytys oikeaan uskoon alkoi ensimmäisen ristiretken myötä vuonna 1155. Hämeenlinnan Katumajärvi on saanut nimensä suomalaisten huuhdeltua siinä kristillisen pakkokasteensa pois.

Vuonna 1634 säädettiin uskontopakko. Muut kuin luterilaiset tuli karkoittaa maasta. Sata vuotta myöhemmin, vuonna 1741, ulkomaalaisille myönnettiin lupa harjoittaa muutakin luterilaista uskontoa kuin evankelis-luterilaista. Ensimmäinen uskonnonvapauden siemen saatiin 1869, kun kirkkolakiin kirjattiin oikeus erota kirkosta. Käytännössä se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä kirkko oli ainoa väestörekisterin pitäjä, eikä naimisiinkaan päässyt kuin papin edessä.

Vasta 1923 saatiin jonkinlainen uskonnonvapaus. Silloin sallittiin myös muiden kuin vain kristillisen opin mukaisten uskonnollisten yhdyskuntien perustaminen ja myös kirkosta eroaminen muuttui oikeasti mahdolliseksi. Lapset kastettiin heidän isänsä uskontokuntaan, eikä hänkään voinut vaikuttaa lapsensa jäsenyyteen muuten kuin eroamalla itse. Vuoden 2003 uskonnonvapauslaissa tämä muuttui, mutta uskonnonvapautta emme ole saavuttaneet vielä tuhannenkaan kristinuskon vuoden jälkeen Herran vuonna 2008.

Suomessa saa 18-vuotiaana itsenäisesti päättää, haluaako kuulua johonkin uskonnolliseen yhteisöön. 15-17 -vuotias voi erota tai liittyä, jos hän saa vanhemmiltaan kirjallisen suostumuksen. 12 vuotta täyttäneet voidaan liittää ja erottaa vain nuoren omalla suostumuksella. Alle 12-vuotiaalla ei ole asiaan mitään sananvaltaa; hänen jäsenyytensä uskonnollisessa yhteisössä on puhtaasti vanhempien päätettävissä. Jos vanhemmat eivät pääse sopuun, päättää kirkon jäsenyydestä yksin äiti. Useimmissa tapauksissa lapsestä tulee kirkon jäsen sylivauvana, ilman lapsen tietoa, ymmärrystä tai suostumusta.

Käytäntö on monella tapaa ongelmallinen. Kirkon jäsenyydestä seuraa velvoitteita, joita pakkoliitetty ei ole koskaan hyväksynyt, niihin sitoutunut eikä liittymishetkellä ollut edes tietoinen. Vaikka lapsi ei haluaisi olla missään tekemissä kirkon kanssa, hänen pitää maksaa kirkollisveroja kunnes hän on 18 tai hänen vanhempansa sallivat hänen erota.

Vanhempien oikeus päättää lapsensa jäsenyydestä on suorassa ristiriidassa perustuslain kanssa. Uskonnonvapaudelle ei ole poikkeuksia iän tms suhteen, vaan se koskee yhtäläisesti niin lapsia kuin aikuisiakin. Perustuslaissa taattu oikeus “kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan” ei nykyisin toteudu alle 18-vuotiaiden osalta.

Minkään muun järjestön tai yhdistyksen jäsenyys ei toimi näin. Vaikka vanhemmat olisivat molemmat umpikommunisteja, ei lasta voi ennen 18 ikävuotta ja omaa tahtoa liittää puolueeseen tai edes sen nuorisojärjestöön. Sylivauvaa ei voi liittää urheiluseuraan, partioon tai aatteelliseen yhdistykseen. Kirkko on kaikesta tästä poikkeus, vaikka voisi ajatella että uskonto on niin henkilökohtainen asia että uskontokuntaan liittäminen vastoin omaa tahtoa ei ainakaan olisi helpompaa.

Lapselle on laissa taattu oikeus päättää itse ansaitsemiensa rahojen käytöstä. Lapsen omat varat eivät ole perheen eivätkä vanhempien varoja. Kirkon pakkojäsenyys on tämänkin periaatteen kanssa ristiriidassa. Jos nuoresta on tehty kirkon jäsen, hän ei päätä itse rahojensa käytöstä vaan hänen vanhempansa velvoittivat nuoren maksamaan kirkollisveroa 1%...2% tuloistaan. Näin on, vaikka nuori ei ole koskaan oma-aloitteisesti liittynyt kirkkoon eikä ehkä halua jäsenenä pysyäkään. Jäsenmaksuasia koskee varsinkin kahta erityisaseman saanutta kirkkoa, evankelis-luterilaista ja ortodoksista. Nämä kaksi ovat ainoat uskonnolliset yhteisöt, jotka saavat hankkia rahoituksensa kirkollisveroina muun verotuksen yhteydessä. En löytänyt tietoa, joutuvatko alaikäiset maksamaan jäsenmaksua myös muissa kirkoissa, mutta näissä kahdessa ainakin. Kirkollisvero on lisäksi suoraan ulosottokelpoinen ilman eri päätöstä.

Mitä iloa nuorelle on kirkon jäsenyydestä? Mikään ei estä pitämästä kastetilaisuutta ja kasvattamasta lasta oman uskontonsa mukaan ilman että lapsen pitää olla juridisesti kirkon jäsen. Jos lapsi haluaa liittyä kirkkoon, hän voisi sen tehdä samoin kuin hän itsenäisesti liittyy mihin tahansa järjestöön, eli täysi-ikäiseksi tultuaan – eikä ainakaan ilman omaa tahtoa ja suostumusta. Lapsi ei kuole, ei putoa kelkasta eikä menetä yhtään kirkon kautta mahdollisesti löytyvää kontaktia vaikka hän ei olisi jäsen. Kristillisesti lapsensa kasvattavien vanhempien tapauksessa mikään ei muutu – paitsi se, että lapsi saa päättää itse jäsenyydestään. Jostain syystä tämä ei kelpaa. Näille ihmisille tuntuu olevan paljon tärkeämpää saada päättää lapsen uskonnosta itse, kuin sallia lapselle vapaus valita. Heille uskonnonvapaus tarkoittaa vapautta päättää muiden uskonnosta.

Käytäntöä perustellaan joskus sillä, että päättäväthän vanhemmat monista muistakin lapsen asioista. Niin päättävät, mutta he eivät voi liittää lasta mihinkään järjestöön. Vanhemmat eivät voi päättää lapsen itse ansaitsemien rahojen käytöstä eivätkä he voi kumota lapsensa omaisuuden suojaa. Minkä vuoksi uskonnonvapauden suhteen vanhemmille on annettu oikeus kävellä lapsen oikeuksien yli?

Evankelis-luterilaisen kirkon mukaan kaste on liitto Jumalan ja ihmisen välillä. Ihminen voi siis tehdä liiton Jumalan kanssa – Jumalan, josta hänellä ei sylilapsena ole mitään tietoa, ymmärrystä tai edes käsitystä. Erikoista on myös se, että seurakuntavaalien äänestysikäraja laskettiin 16 vuoteen. 16-vuotiaan harkintakyky riittää siis osallistumaan kirkon päätöksiin, mutta se ei riitä oman jäsenyyden arviointiin. Jo 15-vuotias on rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan, mutta kirkosta eroamiseen pitää pyytää lupa äidiltä.

Kuinka kukaan voi vakavissaan sanoa tietävänsä toista paremmin, mihin uskontokuntaan tämän pitäisi liittyä, jos mihinkään? Silti 84% vanhemmista pakottaa mielummin oman uskontonsa lapselleen kuin kuuntelee, mitä lapsi itse asiasta ajattelee.

-Aapo Puskala, 19.7.2008